Mila Teräs: Jäljet (Karisto 2017)

Posted on

Jäljet on Mila Teräksen toinen aikuisten romaani. Enimmäkseen hänet tunnetaan lasten- ja nuortenkirjoistaan, kuten Telma-sarjastaan. Luettuani tämän kirjan, toivon vain, että Teräs jatkossa kirjoittaisi enemmän myös aikuistenromaaneja. Jäljet oli nimittäin yksi tämän vuoden parhaimpia mitä olen lukenut.  Mielipiteeseeni vaikuttaa toki paljon se, että pidän Helene Schjerfbeckin taiteesta ja olen kiinnostunut hänen elämästään.

Jäljet on siis kaunokirjallinen kuvaus Schjerfbeckistä, se ei ole elämäkerta vaikka romaanin pohjana on käytetty mittavaa lähdeaineistoa, niin alkuperäislähteitä kuin tutkimuskirjallisuuttakin. Romaanissa viimeisiään elinpäiviään elävä taiteilija muistelee mennyttä. Sitä miten hänestä tuli taiteilija, mitä uhrauksia kutsumuksen seuraaminen vaati sekä suhdettaan äitiinsä ja omaan taiteeseensa. Taiteilijan elämä ei näyttäydy helppona ja ongelmattomana. Helene kärsi kun ei saanut keskittyä vain työntekoon, vaan hänen oli myös huolehdittava äidistään ja heidän yhteisestä taloudestaan. Ongelma, johon harva miestaiteilija törmäsi, koska heillähän oli aina joko vaimo, sisar, tai äiti huolehtimassa taloudenpidosta. Helene kokikin ”hukkuvansa tiskiveteen”.

Samalla Helene kuitenkin kärsi siitä, että hänellä oli elämässään vain taide. Helene Schjerfbeck ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia. Hänellä oli nuoruudessaan suhde englantilaiseen mieheen, josta tiedetään hyvin vähän. Hän määräsi suhteen loputtua ystäviään ja sukulaisiaan tuhoamaan kaikki kirjeet, joissa oli maininta tästä miehestä. Helene kaipasi toista ihmistä rinnalleen, ja koki, että vain rakastettu nainen pystyi parhaimpaansa. Mutta vaikka Helene välillä unelmoikin ”kotihengettären” osasta, maalaaminen oli silti hänelle se suuri rakkaus:

”Maalaaminen, miten mahdoton se on! Mutta vain se pitää minut kiinni tässä elämässä, muuta oljenkortta ei ole. Edes pieni hetki työtä, se riittää, ajattelen ja lasken siveltimen.”

Jäljet käsittelee myös äidin ja tyttären välistä ristiriitaista suhdetta. Helene asui enimmäkseen äitinsä kanssa. Hänen isänsä kuoli kun hän oli vielä nuori. Olga-äiti oli kovia kokenut nainen, joka oli joutunut miehensä lisäksi hautaamaan myös oman lapsensa. Olga ei aina ymmärtänyt Helenen maalaamisen tarvetta. Olga oli seurallisempi ja ns. järki-ihminen. Helene puolestaan kaipaisi hiljaisuutta ja viihtyi enemmän omissa mielikuvitusmaailmoissaan. Luonnollisestikin tämä aiheutti toisinaan kitkaa äidin ja tyttären välisessä suhteessa. Ja kun Helene pääsi hetkeksi elämään omillaan palvelija apunaan, on riemu sen mukainen:

”Äkkiä minulla on kaikki mitä olen vuosikymmeniä toivonut. Kesän vihreys ja vapaina kuohuvat pilvet. Vain ruokatilanne on vaikea, rahaa on niukasti ja elintarvikekortit hankkimatta, mutta minun ei sentään tarvitse huolehtia taloudesta eikä äidistä.”

Suosittelen romaania kaikille Schjerfbeckistä kiinnostuneille, mutta voisin kuvitella, että nekin, jotka eivät ole aiemmin häneen tutustuneet voivat saada pienen kipinän tästä kirjasta. Kirja maalaa myös hienon kuvan suomalaisesta taidemaailmasta ja yhteiskunnasta nimenomaan naistaiteilijan näkökulmasta. Kuin mansikkana kakussa, Mila Teräksen kieli on valtavan kaunista. Toisin sanoen hän maalaa elävän, koskettavan ja lyyrisen kuvan yhdestä aikamme merkityksellisimmästä taiteilijasta.

JG


Shari Lapena: Hyvä naapuri (Suom. Oona Nyström, Otava 2017)

Posted on

Anne ja Marco ovat pariskunta, joka elää elämää, joka ainakin ulkoapäin näyttää lähes täydelliseltä. He ovat puolivuotiaan suloisen Cora-tytön onnelliset vanhemmat, he asuvat hyvämaineisella asuinalueella kauniissa talossa, Anne on äitiyslomalla galleristin työstä ja Marcolla on menestyvä yritys. Vapaailtoina he seurustelevat naapuriensa kanssa viinilasin äärellä.

Yhtenä iltana Anne ja Marco ovat luvanneet mennä taas naapureilleen syntymäpäiväillalliselle. Ennen lähtöä heidän lastenvahtinsa kuitenkin ilmoittaa, ettei pääsekään hoitamaan Coraa. Anne haluaa jäädä kotiin, mutta Marco haluaa mennä Grahamin syntymäpäiville. Lopulta he päätyvät kompromissiin. Pariskunta päättää ottaa itkuhälyttimen paikalle ja sopivat käyvänsä puolen tunnin välein tarkistamassa, että Coralla on kaikki hyvin. Koska mikä voisi mennä pieleen? No tietenkin kaikki.

Kun Anne ja Marco palaavat yöllä kotiin, heitä odottaa joka vanhemman painajainen. Cora on poissa, vaikka puoli tuntia aiemmin hän oli nukkunut rauhallisesti pinnasängyssään. Paniikki valtaa vanhemmat. Kuka on voinut viedä heidän lapsensa? Kuka haluaisi heille pahaa? Vai voiko motiivina olla Annen varakkaat vanhemmat? Päivien kuluessa paineet kasvavat, kun rikostutkija Rasbach alkaa penkoa molempien vanhempien taustoja. Tutkinnan kuluessa vuosia rakennetut kulissit ovat vaarassa romahtaa. Kuinka hyvin edes Anne ja Marco tuntevat toisensa? Ja kestävätkö pari- ja perhesuhteet tämän tragedian?

Tykkäsin erityisesti kirjassa siitä, että siinä keskityttiin nimenomaan itse rikokseen ja sen selvittämiseen. Kirjassa ei siis vatvota esimerkiksi rikosta tutkivan poliisin yksityiselämää. Vaikka kyseessä on lapseen kohdistuva rikos, kirjassa ei kuitenkaan mässäillä liikaa väkivallalla. Päähuomio on enemmänkin ihmisten toiminnan analysoimisessa ja ihmisten välisten suhteiden kuvauksessa. Liian analyyttiseksi meno ei kuitenkaan mene, vaan aiemmin asianajajana ja englannin kielen opettajana työskennellyt Shari Lapena on kirjoittanut menevän ja otteessaan pitävän trillerin.

JG


Julian Fellowes: Belgravia (Suom. Markku Päkkilä, Otava 2016)

Posted on

Rakkautta, juonitteluja, upeaa ajankuvaa, vahvoja naisia ja vähän heikompia miehiä, yläkerran- ja alakerran väkeä, hevosrattaita ja värikkäitä iltapukuja. Tätä kaikkea on Julian Fellowesin Belgravia -romaani.

Tarina alkaa vuodesta 1815 kesäisestä Brysselistä. Sophia, nuori ja kaunis neito, on rakastunut aatelisperheen komeaan nuorukaiseen Edmundiin. Valitettavasti Sofia on vain armeijan muonittajan tytär ja näin ollen täysin epäsopiva vaimokandidaatti Edmundin kaltaiselle miehelle. Mutta kun Sophia vanhempineen saa kutsun Edmundin tädin Richmondin herttuattaren tanssiaisiin, alkaa Sophia ja hänen nousukas isänsä, James Trenchard, haaveilemaan, että kenties sittenkin naimakauppa olisi mahdollista. Ehkä sittenkin aatelinen suku voisi hyväksyä Sophian Edmundin vaimoksi? Samaan aikaan kuitenkin Napoleon joukkoineen marssii kohti kaupunkia ja asettaa näin Edmundin ja Sophian onnen vaaraan…

”Olisin valmis uhmaamaan vaikka lohikäärmeitä, kävelemään hehkuvilla hiilillä tai astumaan kuoleman laaksoon, jos uskoisin, että minulla on mahdollisuus voittaa teidän sydämenne.”

26 vuotta myöhemmin Anne ja James Trenchard elävät varakasta elämää Belgravia -nimisellä alueella Lontoossa. Samassa taloudessa asuvat myös Trenchardien poika Oliver vaimonsa Susanin kanssa. Kesän 1815 tapahtumat ovat jättäneet jälkensä perheeseen. Suuri salaisuus painaa Annea ja Jamesin ja kun Anne päättää tuoda salaisuuden julki Edmundin äidille lady Brockenhurstille, kenenkään elämä ei ole enää entisellään. Ei varsinkaan erään nuoren puuvillatehtailija Charles Popen, jonka elämä ja puuvillatehdas tuntuvat herättävän valtavan suurta kiinnostusta sekä James Trenchardissa että lady Brockenhursissa. Miksi kaksi hänelle täysin ventovierasta ihmistä ovat niin kiinnostuneita hänestä ja ovat valmiita sijoittamaan suuria summia rahaa hänen liiketoimiinsa? Samaa miettivät myös kateellisina Oliver Trenchard sekä John Bellasis, lady Brockenhurstin miehen veljenpoika, tuleva suvuntittelin ja omaisuuden perijä.

Downton Abbey -televisiosarjan luojan Julian Fellowesin romaani on oivaa lukuviihdettä kaikille historiallisen romaanin ystäville.

JG


Andy Weir: Yksin Marsissa (Suom. Kaj Lipponen, Into 2015)

Posted on

”Ympärilläni on pölyä, kiviä ja loputonta tyhjää aavikkoa, joka ilmansuuntaan. Marsin kuuluisa punainen väri on peräisin rautaoksidista, joka pinnoittaa koko planeetan. Tämä ei ole vain aavikko. Tämä on niin vanha aavikko, että se ruostuu.”

Sanon jo heti alkuun, Yksin Marsissa oli HYVÄ!

Kuuden hengen miehistö on laskeutunut Mars-planeetalle. Voimakas myrsky yllättää miehistön ja yksi jäsenistä Mark menehtyy. Olosuhteet ovat liian vaaralliset, että miehistö voisi noutaa Markin ruumiin pelastusalukseen, joten he joutuvat jättämään ruumiin yksin rautaiselle planeetalle. Mutta… Mark ei olekaan kuollut vaan aluksen jätettyä Marsin, Mark tulee tajuihinsa ja tajuaa karmaisevan tilanteensa. Hän on yksin Marsissa ja kaikki luulevat hänen kuolleen. Alkaa henkeäsalpaava selviytymiskamppailu, jossa suurta osaa näyttelevät hieman yllättäen perunankasvatus, 1970-luvun amerikkalaiset televisiosarjat ja disco-musiikki, ”Dancing queen, young and sweet, only seventeen…..”.

”Oli uskomattoman tylsää, joten miestiskelin itselleni teemalaulua! Jotakin tilanteeseen sopivaa. Kandidaateista ei ole pulaa: David Bowien ”Life on Mars?”, Elton Johnin ”Rocket Man”, Gilbert O’Sullicanin ”Alone Again (Naturally)”. Päädyin Bee Geesin kappaleeseen “Stayin’ Alive”.”

Lukuunottamatta kaikkia yksityiskohtia mitkä liittyivät mm. kemiaan, fysiikkaan, aerodynamiikkaan ja tietotekniikkaan, tämä oli mukaansatempaava kirja, jossa jännitys pysyi yllä viimeisille sivuille saakka. Edellä mainitut aiheet eivät varmasti tuota päänvaivaa niitä ymmärtäville, mutta minunkaltaiselleni humanistille ne menivät vähän kohteesta ohi.

”Jos happigeneraattoriin tulee konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, mikä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossakin vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään. Niinpä. Kusessa ollaan.”

Itse jännittävän tarinan lisäksi, kirjan ehdottomasti parasta antia oli itse päähenkilö Mark Watney, botanisti ja mekaniikan insinööri. Markin ongelmanratkaisukyky tilanteessa kuin tilanteessa on jotain uskomatonta mutta parasta oli kuitenkin hänen mahtava asenteensa, jossa mustalla huumorilla oli vankka sija. Joista seuraavat sitaatit käyköön todistusaineistoksi:

”Olen nyhtänyt nousijasta huipputärkeää laitteistoa oikein urakalla. On rauhoittavaa tietää, ettei kiertoradalle laukaistavaan alukseen jää minkäänlaista kiusallista varajärjestelmää, joka turhaan vain roikkuisi mukana.”

”Ja jos pääsen takaisin Maahan, olen kuuluisa, onko näin? Monet vastukset voittanut peloton astronautti, niinhän? Naiset rakastavat sellaista. Motivaatio koheni silmissä.”

Kirjaa lukiessa jäi mietityttämään vain yksi asia, miksi kukaan haluaa vapaaehtoisesti mennä Marsiin? Ja miten ihmeessä sinne voidaan koskaan asuttaa ihmisiä, jos elo maapallolla käy mahdottomaksi, koska ei se kovin mahdollista tunnu tämän kirjan perusteella olevan Marsissakaan.

“Se loppuu nyt. Nyt ei ole enää mitään tehtävänä, ei enää luontoa voitettavana. Olen jättänyt viimeisen kengänjälkeni tomuiseen punaiseen hiekkaan. Lähden Marsista tänään, tavalla tai toisella.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG


Martina Haag: Olin niin varma meistä (Suom. Riie Heikkilä, Atena 2017)

Posted on

Martina Haagin kirja Olin niin varma meistä on riipaiseva avioerokuvaus. Kirjan päähenkilön Petran maailma romahtaa, kun hän saa selville, että hänen puolisonsa Anders pettää häntä. Petra yrittää lasten vuoksi esittää tyyntä, mutta pään sisällä hän on lipumassa hulluuden partaalle. Mikään ei siis ole kuten ennen ja päivistä tulee selviytymistaisteluita: Uni ei tule, ruoka ei maita ja sängystä pääsee ylös vain lääkkeiden voimalla.

Petra päättää kirjassa lähteä mökkivahdiksi pohjoiseen Rahnukkaan. Näin hän pääsee irtautumaan kaikesta arkisesta mikä muistuttaa Anderssista. Mukaansa Petra ottaa vain kissansa Kapteeni Kuonon ja ruokatarpeita. Sitävastoin tupakat sekä uni- ja mielialalääkkeet hän jättää kotiin. Vaaratonta elämä ei ole erämaassakaan, vaan häntä varoitetaan menemästä lähellekkään Taalujärveä, joka on kuin kirosana paikallisille. Pohjoisen reissusta tuleekin Petralle iltsensä löytämis- sekä selvitymismatka.

Martina Haag osaa kirjassaan kuvata niin sydäntäsärkevästi ja realistisesti jätetyn Petran surua, joten ei tule yllätyksenä, että hän on itsekin kokenut avioeron. Kirjan kirjoittaminen saattaa olla ollutkin hänelle jonkilaista terapiaa ja surun käsittelyä.

Kirja Olin niin varma meistä sopii lukemiseksi kaikille eronneille ja jätetyille, mutta myös kaikille niille, joilla on kokemusta surusta ja luopumisesta, vaikka lemmikkieläimen kohdalla.

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

A-M S

P.S. Lue myös Ullan arvio kirjasta!


Piotr Socha: Mehiläinen (Suom. Päivi Palokoski, Nemo 2016)

Posted on

Puolalaisen Piotr Sochan Mehiläinen -kirja on kertoo tästä pienestä, mutta niin merkittävästä hyönteisestä. Kuvitettu kirja käy läpi niin mehiläisten työnjaon, elämänkaaren, viestinnän kuin myös sen mitä nämä pörriäiset ovat ihmisille merkinneet ja miten ihmiset ja eläimetkin ovat hyötyneet mehiläisistä.

Mehiläinen on isokokoinen kirja, joka monipuolisella, värikkäällä ja humoristisellakin kuvituksella jaksaa innostaa pieniä lukijoita. Myös aikuinen löytää kirjasta paljon ihmettelemisen aiheita. Itse ainakin useaan otteeseen olin melkeinpä äimän käkenä kaikesta siitä mitä mehiläisten elämästä tiedetään. Tiesitkö esimerkiksi, että mehiläiset viestittävät toisilleen tanssimalla tai että mehiläiset pölyttävät mieluiten kukkia, joiden mesi on kofeiinipitoista. Ehkä ei olekaan niin omituista, että monen aikuisen mielessä aamuisin siintää vain ajatus siitä ensimmäisestä kahvikupista. Tai että samanlaista kennorakennetta, mitä mehiläiset rakentavat pesissään, hyödynnetään rakennettaessa niin lentokoneita, helikoptereita kuin surffilautojakin.

Mehiläisten käyttämä kuusikulmainen kennorakenne on ispiroinut mm. insinöörejä.

Testasin kirjaa myös kohderyhmän jäsenillä eli lapsilla. Toinen testilapsi, kuusivuotias tyttö, koki kirjan oikeinkin mielenkiintoiseksi ja siihen palattiin useampaan kertaan. Pienempi testaaja, kolmevuotias tyttö, ei ehkä ollut aivan niin innoissaan. Tämän pienen testin perusteella suosittelisin kirjaa nimenomaan 5-6-vuotiaista ylöspäin, koska asiaa kirjassa on ja paljon, ja pienelle lukijalle kirja voi tuntua ehkä hieman raskaalta. Toisaalta jo pelkästään kirjan kuvien katsominen voi nostattaa hymyn niille pienimmillekin.

Nämä eivät ole mitään tavallisia patsaita, vaan mehiläispesiä.

Vaikka Mehiläinen on ennen kaikkea lastentietokirja, Piotr Socha ei pelkää nostaa esille sitä ikävää tosiasiaa, että mehiläiset ovat vaarassa hävitä ja sillä on pelottavia seurauksia. Hän kertoo esimerkiksi Setsuanin maakunnasta Kiinasta, jossa mehiläisiä ei ole enää tavattu. Siellä ihmisten täytyy itse pölyttää omenapuunsa niiden kukinta-aikaan, mikäli mielivät saada satoa. Pölyttäminen tehdään pienellä sudilla, kukka kerrallaan.

Mehiläinen on juuri sellainen lastentietokirja kuin sen pitääkin olla. Asia on esitetty asiallisesti mutta kuitenkin hauskalla otteella, kuvitus on värikästä ja suurieleistä. Kirja saa myös ajattelemaan ja nostaa kunnioitusta tätä pientä surisijaa kohtaan. Jos ensi kesänä osaisi sitten olla rauhallinen ja kunnioittava niiden tullessa ympärille pörräämään…

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG


Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty (Suom. Hanna Arvonen, HarperCrime 2017)

Posted on

Maahanmuuttoviraston johtaja Hans Juhlen murhataan kotiinsa. Poliisilla on johtolangat vähissä ja epäilykset kohdistuvatkin hänen vaimoonsa. Tutkinta saa kuitenkin uuden käänteen, kun pieni poika löydetään ammuttuna. Hänen ruumiinsa vierestä löytyy sama ase, jolla Juhlen ammuttiin. Miten ihmeessä tämä pieni poika voi liittyä korkeassa asemassa olevan miehen murhaan?

Syyttäjä Jana Berzeliukselle Juhlenin murhatutkinta on kuten mikä tahansa tutkinta. Jana on kova, velvollisuudentuntoinen, salaperäinen ja nuori. Hän on varakkaan perheen tytär, joka tuntee niskassaan sukunsa menestyspaineet. Mutta kun pojan ruumiinavauksessa selviää, että hänen niskaansa on kaiverrettuna nimi, Thanatos – Kuoleman jumala, Janan henki salpautuu ja hän tajuaa, että tämä tutkinta tulee olemaan hänen elämänsä tärkein. Jana on valmis vaarantamaan kaiken saavuttamansa löytääkseen syyllisen ennen poliisia. Koska nuo kirjaimet pienen pojan iholla tuovat päivänvaloon Janan näkemät painajaiset… koska pelkkää untahan Janan yöllä näkemät tapahtumat ja ihmiset ovat…

Itse juoni ja sen käänteet pitävät lukijan otteessa ja onnistuvat yllättämään kerta toisensa jälkeen, itselläni viimeiset pari sataa sivua meni ihan heittämällä, mutta Scheppin luoma henkilögalleria on myös onnistunut. Päähenkilö Jana Berzelius on mielenkiintoinen tapaus ja on kiehtovaa seurata, miten hänen tarinansa jatkuu seuraavissa osissa, mutta yhtä mielenkiinnolla haluan tietää miten rikosetsivien Henrik Levanderin ja Mia Bolanderin elämät jatkuvat. Henrik on pehmeä perheenisä, joka tarvitsee vaimoltaan luvan jopa kuntosalillakäymiseen ja kammoksuu hiuksiinsa ilmestyviä harmaita, kun taas Mia on salajuoppo, joka tuhlaa palkkansa ennen kuin se on edes ehtinyt asettumaan hänen pankkitililleen. Siinäpä vasta mahtava parivaljakko rikoksia ratkomaan!

Ruotsalaisen, ennen mainosalalla työskennelleen, Emelie Scheppin esikoisdekkaria on myyty yli puoli miljoonaa kappaletta. Myynti on uskomatonta, kun ottaa huomioon, että vuonna 2012 kustantamot torjuivat Scheppin käsikirjoituksen, jonka vuoksi hän päätti julkaista kirjan omakustanteena. Päätös kannatti, kirjasta tuli nopeasti hitti ja vuonna 2016 Schepp valittiin Ruotsin parhaimmaksi dekkaristiksi.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

P.S. Myös mm. Kirjasähkökäyrä ja Lukutoukan kulttuuriblogi tykästyivät Scheppin esikoiseen.


Matti Laine: Pahuuden hinta (Bazar 2017)

Posted on

Entinen menestysvalmentaja Ilkka Lammensalo löydetään kuolleena jäähallin pukuhuoneesta. Epäilyt kohdistuvat entiseen jääkiekkoilijaan Elias Vitikkaan. Kun poliisilta ei löydy haluja löytää muita mahdollisia syyllisiä, joutuu Elias ottamaan lain omiin käsiinsä yhdessä bisneskumppaninsa Myllärin kanssa.

Selvittäessään Lammensalon kuolemaa, Vitikka joutuu kuitenkin toimimaan kieli keskellä suuta. Hän kun ei ole kuitenkaan ihan viaton kaveri. Helsingin alamaailma on vähän liiankin tuttu tälle entiselle kiekkoilijalle. Vitikka saa selville, että Lammensalo oli ennen kuolemaansa pyytänyt nähtäväkseen valokuvia vuosien takaisesta Jaguaari-leiristä, jossa nuoria kiekkoilijalupauksia harjoitettiin yhdessä taitoluistelijoiden kanssa. Kuvissa velmuilevat kolme nuorta miestä. Miten nämä liittyvät tapaukseen? Kun Vitikka lähtee jäljittämään näitä pelaajia, hän huomaakin, että pahuus piilee sielläkin mihin siihen ei haluaisi törmätä. Samaan aikaan iltapäivälehdet lööppeineen riepottelevat nuoren jäätanssijan Katariina Niemen katoamista. Voiko se olla sattumaa?

Helsinkiläinen kirjailija ja näytteli Matti Laineen luoma Elias Vitikka on ristiriitainen hahmo. Hän tienaa elantonsa ja elättää perheensä laittomalla venebisneksellä. Hänelle ei tuota vaikeuksia kiristää ja uhkailla vihamiehiään ja mennä sen jälkeen kotiin Sonjansa ja lastensa luokse, joita hän rakastaa yli kaiken. Hän rikkoo lakia, tekee yhteistyötä alamaailman kanssa sekä tekee pilatesvenytyksiä ja juo mutteripannulla keitettyä espressoa. Vitikka häilyy hyvisten ja pahisten välimaastossa ja lukija ei välillä tiedä kumpaan kategoriaan Vitikka itse kuuluu. Ja se tekee tästä päähahmosta mielenkiintoisen.

Viihdyttävä ja koukuttava Pahuuden hinta on kolmas Vitikka-dekkari, mutta siihen kannattaa tarttua, vaikka kaksi ensimmäistä olisikin lukematta. Kirja toimii vallan mainiosti itsenäisenä teoksena. Sen enempää paljastamatta loppua on selvää, että Elias Vitikan tarina ei pääty tähän kirjaan. Jatkoa on todennäköisesti tulossa. Sitä siis odotellessa…

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

P.S. Kannattaa lukea myös mitä Lukutoukan kulttuuriblogi tykkäsi Vitikasta ja Pahuuden hinnasta.


Héctor García (Kirai) & Francesc Miralles: Ikigai – Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain (Suom. Satu Ekman, Gummerus 2017)

Posted on

”Meillä kaikilla on ikigai, mutta sen löytäminen edellyttää kärsivällistä itsetutkintaa. Okinawan saarella on keskimäärin eniten satavuotiaita maailmassa, ja siellä ajatellaan, että ikigai on syy nousta aamulla vuoteesta.”

Ikigai – Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain käsittelee japanilaista käsitettä ikigaita, joka tarkoittaa vapaasti käännettynä elämää, jossa omat toiveet ja tavoitteet toteutuvat.

Espanjalaiset Héctor García (Kirai) ja Francesc Miralles olivat tahoillaan pohtineet elämän tarkoitusta ja sitä miksi jotkut vain tuntuvat tietävän, mitä heidän elämässään kuuluu tehdä. Erityisesti tekijöitä kiehtoi neurologi ja psykiatri Viktor Franklin kehittämä logoterapia, jonka punaisena lankana on elämän tarkoituksen etsiminen ja sitä kautta onnellisen elämän saavuttaminen. Ikigai on sukua edellä mainitulle terapiamuodolle, mutta vie ajatusta vielä pidemmälle.

Kirjassa käydään systemaattisesti läpi ikigain periaatteita sekä annetaan käytännön vinkkejä, joiden avulla pitkän ja onnellisen elämän saavuttaminen on mahdollista. Kirjassa annetut neuvot ovat aika yksinkertaisia, mutta eivät välttämättä aina niin helppoja toteuttaa länsimaisessa yltäkylläisessä maailmassa, jossa herkkuja ja houkutuksia on joka puolella.

Erityisellä mielenkiinnolla García ja Miralles tutkivat Japanin Okinawan saaren asukkaiden elintapoja, koska siellä elää eniten satavuotiaita kuin missään muualla. Hyvä uutinen on, että me suomalaisetkin voimme ottaa vinkkejä näiltä teräsmummoilta ja -vaareilta. Yhteistä kaikille pitkäikäisten yhteisöille on hyvin samantapaiset elintavat eli niissä ei turhia stressata, syödään kasvisvoittoista ja itsetehtyä ruokaa sekä alkoholia nautitaan vähäisesti. Myös vilkas sosiaalinen elämä ja hauskanpito edistivät ihmisten eliniänodotetta. Toki jotkut onnistuvat elämään pitkän elämän, vaikka elintavat olisivatkin vähän niin ja näin. Esimerkiksi käy ranskalainen Jeanne Calment, joka lopetti tupakoinnin vasta 120-vuotiaana, koska ei sokeuduttuaan pystynyt enää sytyttämään tupakkaansa. Kirjan parasta antia ovatkin juuri mielenkiintoiset esimerkkitapaukset eri alojen ihmisistä, jotka ovat löytäneet oman ikigainsa sekä tarinat lukuisista miehistä ja naisista, jotka ovat onnistuneet elämään yli satavuotiaiksi.

Kirja on helppolukuinen ja sopivan viihdyttävästi kirjoitettu. Sieltä on helppoa jokaisen poimia muutama hyvä tapa, joilla voi edistää omaa terveyttään ja onnellisuuttaan. Lisää vaikka päivääsi pari kuppia vihreää teetä kuten okinawalaisetkin tekevät. Plussaa täytyy antaa myös kauniista kannesta.

Ja lopuksi, mikä on sinun ikigaisi? Jollet tiedä, tee niin kuin Viktor Frankl kehottaa, mene ja etsi! Niin yksinkertaista ja kuitenkin niin vaikeaa vai onko sittenkään? Luulen, että moni tietää oman ikigainsa mutta juju piileekin siinä moniko uskaltaa lähteä tavoittelemaan sitä. Mutta jos siltikään et tiedä sitä, niin tämän kirjan avulla voit päästä askeleen lähemmäs omaa ikigaitasi.

”[–] elämä on epätäydellistä ja kaikki on katoavaista, mutta jos on löytänyt oman ikigain, pienikin hetki on niin täynnä mahdollisuuksia, että se tuntuu ikuiselta.”    

JG


Ilana Aalto: Paikka kaikelle (Atena 2017)

Posted on

Kulttuurihistorioitsija ja ammattijärjestäjä Ilana Aalto on kirjoittanut syvällisen, lempeän ja feministisen kirjan ihmisten tavarasuhteesta. Kirja ei niinkään anna pelkkiä ohjeita siihen, miten tavaraa karsitaan onnistuneesti, vaan enemmänkin sitä miksi ihmiset suhtautuvat tavaroihin niin kuin suhtautuvat. Kirja on siis oivaa luettavaa myös niille, joilla ei ole tarvetta tai kiinnostusta raivata tavaroitaan.

Tavaroiden haaliminen on hyvin inhimillistä ja Aallon mukaan tavarat eivät ole vain materiaa. Hänelle ne ovat osa ihmisten välistä viestintää. Haluamme kodillamme, huonekaluillamme, kirjahyllyllämme ja astiastoillamme viestiä muille ihmisille millaisia olemme, millaisiksi haluamme tulla ja mitä arvostamme elämässä.

Viime aikoina moni suomalainenkin nainen on hurahtanut japanilaisen Marie Kondon konmaritus -ohjelmaan. Sen perusajatuksen on käydä läpi tavarat kysymällä jokaisen esineen kohdalla: tuottaako tämä minulle iloa. Aalto käsitteleekin luonnollisesti myös konmaritusta. Hän tunnustaa metodin hyvät puolet, kuten sen, että se voi lisätä ihmisten arvostusta tavaroitaan kohtaan ja näin vähentää tavaroiden näkemistä vain kertakäyttöisinä. Toisaalta tavaroiden karsiminen vain sen perusteella tuottaako kyseinen esine meille iloa, on itsekästä ja on mahdollista vain länsimaisessa runsaudessa eläville ihmisille.

Vaikka Aalto ei pakota ketään tavaranraivaukseen, jos kokee että siihen ei ole tarvetta, hän kuitenkin liputtaa sen puolesta, että ihmiset eivät haalisi tavaraa ylettömästi. Hän muistuttaa, että helposti monen elämässä onkin käynyt niin, että ihmiset elävät asumista varten eikä toisinpäin. Kun rakennetaan isoja taloja, jotka täytetään lattiasta kattoon tavaroilla, lisää se työmäärää kodissa, jolloin aikaa ei jää muihin tärkeisiin asioihin. Siivoaminen kun käy helpommin, kun tavaraa ja tilaa ei ole liikoja.

Vaikka tiedostaisimmekin, että vähemmän tavaraa, vähemmän siivottavaa jne. Niin silti moni kuitenkin kokee tavaroiden ostamisen houkuttelevaksi, koska sehän on kivaa ja tuottaa iloa. Aalto kuitenkin muistuttaa, että kuluttamisen tuottama onni on lyhytaikaista. Ihminen kun tottuu hyvin nopeasti uuteen ostokseensa. Jopa lottovoittajien onnentunne hiipuu melko pian samalle tasolle kuin mitä se oli ennen voittoa. Tutkimuksissa on todettu, että voitto voi jopa heikentää ihmisten onnellisuutta yhtäkkisen suuren rahamäärän tuodessa elämään aivan uudenlaisia ongelmia.

Mutta jos haluaa ostaa onnea kuluttamalla, mikä avuksi. Aalto tuo esiin tutkimuksia, joissa on todettu, että ostettu elämys (elokuvalippu, teatterikäynti, konsertti, huvipuisto, ravintolakäynti) tuo huomattavasti pidempikestoista onnea kuin uusi tavara. Toisin kuin yleisesti voisi luulla, elämys kestää aikaa toisin kuin esine, johon tottuu tai joka voi hajota. Elämys tuottaa positiivista energiaa jo ennakkoon ja jälkikäteen kun muistellaan kokemusta.

Aallon teos herättää kyseenalaistamaan omia kulutustottumuksiaan ja katsomaan kodissa olevia esineitä uudella tavalla. Aalto kiteyttääkin hienosti kuinka monimuotoista tavarasuhteemme on:

”Elämämme tavaran kanssa punoutuu kotien ja asumisen historiaan, naisten ja miesten väliseen työnjakoon, käsityksiimme yhteiskuntaluokkista ja siitä, mitä on hyvä elämä.”

JG


Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (Suom. Hilkka Pekkanen, Bazar 2016)

Posted on

Keskiyön ruusu on Intiaan ja Englantiin sijoittuva sukutarina 1900-luvun alusta 2000-luvulle. Tarina alkaa Intiasta, jossa Anahita Chaval viettää 100-vuotissyntymäpäiväänsä. Koko suku on kerääntynyt matriarkan ympärille. Anahita haluaa kuitenkin keskustella kaksistaan lapsenlapsenlapsensa Arin kanssa. Hän toivoo, että Ari lukisi Anahitan kirjoittaman elämäntarinan ja selvittäisi mitä Anahitan pienelle pojalle kävi. Virallisesti poika julistettiin vuosikymmeniä sitten kuolleeksi, mutta Anahita ei ole koskaan uskonut poikansa kuolemaan. Ari lähtee matkalle kohti sukunsa historiaa Englantiin.

1900-luvun alussa Anahita on köyhä mutta ylhäistä syntyperää oleva nuori tyttö, joka ystävystyy prinsessa Indiran kanssa ja hänestä tulee prinsessan uskottu ja seuraneiti. Yhdessä he matkaavat merten yli Englantiin opiskellakseen sisäoppilaitoksessa. Kun ensimmäinen maailmansota syttyy, tytöt lähetetään sotaa pakoon hulppeeseen Astbury Halliin. Siellä Anahita tutustuu kartanon tulevaan perijään Donaldiin. Donald kuitenkin joutuu lähtemään sotaan ja prinsessa Indirakin haetaan Intiaan turvaan, Anahitan jäädessä kartanoon ankaran Lady Astburyn armoille.

Melkein sata vuotta myöhemmin Astbury Hall on taloudellisesti heikoilla ja Lordi Astbury suostuu, että hänen kotiaan käytetään Hollywood-elokuvan kuvauspaikkana. Paikalle saapuu kaunis näyttelijätär Rebecca Bradley, jonka oma yksityiselämä on kaaoksessa. Lordin älykäs ja lämminhenkinen seura sekä kartanon rauhallinen miljöö antaa hänelle vihdoinkin aikaa ajatella, mitä hän elämältään haluaa. Samoihin aikoihin Ari saapuu Anahitan tarinaa seuraten kartanolle ja kun hän yhdessä Rebekkan kanssa alkaa selvitellä Astbury Hallin historiaa, seuraukset voivat olla heille molemmille vaaralliset. Jotkut kun haluavat luurankojen pysyvän kaapissa…

Keskiyön ruusu on hurmaava lukuromaani rakkaudesta, sodan arvaamattomuudesta, toivosta, ennakkoluuloista sekä ihmisten voimasta hyvään ja pahaan. Suosittelen kirjaa erityisesti niille, jotka ovat ihastuneet Kate Mortonin romaaneihin.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta.

JG


Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä (Gummerus 2017, suom. Päivi Pouttu-Deliére)

Posted on

Äiti ja poika kävelevät sateessa kotiin. Poika selostaa innostuneesti päivästään. Kodin ollessa jo näköetäisyydellä, äiti irrottaa otteensa pojasta kohtalokkain seurauksin. Täysin tyhjästä ilmaantuu auto pojan juostessa tien yli ja kaikki on ohi. Mitään ei ole tehtävissä.

Jenna Gray pakenee suruaan Walesin rannikolle vetoiseen mökkiin. Siellä hän käpertyy itseensä viettäen aikaa läheisellä rannalla. Pikkuhiljaa hän alkaa tulla ulos kuorestaan tutustumalla puheliaaseen ja lämminhenkiseen Beathanin sekä komeaan ja ystävälliseen eläinlääkäri Patrickiin. Mutta voiko Jenna koskaan luottaa kehenkään menneisyytensä vuoksi?

Toisaalla rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen miettii, kuka ajoi pienen pojan yli ja pakeni paikalta. Vähäiset todisteet eivät lupaa paljon tapauksen ratkaisemiseksi. Samaan aikaan perhehuolet painavat niskassa, eikä tunteiden lämpeneminen kollega Kateen helpota tilannetta yhtään. Kun Stevens alkaa päästä lähemmäs totuutta, hän huomaa, että mikään ei ole niin yksinkertaista kuin miltä se aluksi näytti.

Kirjan alku on verkkainen, ehkä hieman tylsäkin. Olin jo aikeissa luovuttaa, kun luin Rakkaudesta kirjoihin -blogista arvion kirjasta. Siinä kirjoitettiin, että yksi juonenkäänne on muuttava koko lukukokemuksen ja se mielessä, jatkoin eteenpäin ja kyllä, sitten se tapahtui. Käänne, joka sai minut ääneen sanomaan ”täh!?” ja jatkamaan lukemista uudella innolla.

Annoin sinun mennä on trilleri vailla vertaa varsinkin, kun ottaa huomioon, että kyseessä on esikoisteos. Juonenkäänteet ja Clare Mackintoshin luoma tunnelma pitävät lukijan otteessa (kunhan jaksaa lukea sinne puoleenväliin). Suosittelen, se kannattaa!

JG


Kate Morton: Salaisuuden kantaja (Bazar 2016, suom. Hilkka Pekkanen)

Posted on

Vuonna 1961 Suffolkissa 16-vuotias Laurel haaveilee poikaystävästään kotinsa pihalla sijaitsevassa puumajassa, kun hän huomaa vieraan miehen lähestyvän äitiään Dorothya kotinsa pihalla. Laurel joutuu todistamaan tekoa, joka luo varjon koko hänen elämäänsä. Laurel hautaa tapahtuman mielensä kätköihin, kunnes viisikymmentä vuotta myöhemmin Dorothyn tehdessä kuolemaa, Laurel ymmärtää, että on viimeinen hetki selvittää mitä kauan sitten oikein tapahtui ja miksi. Selvitystyö vie Laurelin arkistojen kätköihin vanhoihin päiväkirjoihin ja kirjeiden maailmaan sekä tutustumaan ihmisiin, jotka tutustuttavat hänet vieraaseen nuoreen naiseen, josta oli tuleva hänen äitinsä.

Vuonna 1941 Lontoossa parikymppinen Dorothy työskentelee varakkaan neidin seuraneitinä. Lontoo on sodan kourissa ja ilmapommitukset kurittavat suurkaupunkia. Sodasta huolimatta Dorothy yrittää elää tavallisen nuoren naisen elämää seurustellen, tanssien ja haaveillen paremmasta tulevaisuudesta. Elämään kuuluvat myös poikaystävä Jimmy ja salaperäinen nuori naapurinrouva Vivien. Kun Dorothy joutuu Vivienin loukkaamaksi, alkaa tapahtumien ketju, joka muuttaa kolmikon elämän täysin. Heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa kauaskantoisin seurauksin.

Kate Mortonin Salaisuuden kantaja on taattua Mortonia. Tarina kulkee kahdella aikatasolla kuten hänen aikaisemmatkin romaaninsa. Mortonille on tyypillistä vahvat, itsenäiset ja monipuoliset naishahmot. Romaani sopiikin kunnon lukuromaania hakevalle, koska yli 600-sivun järkäleessä riittää luettavaa. Sivumäärää ei parane kuitenkaan pelästyä, koska Morton kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin pakottaen lukijan kääntämään aina vain ”vielä sen yhden sivun”, kunnes huomaa lukeneensa 50 sivua. Morton osaa yllättää vielä siinä vaiheessa, kun lukija kuvittelee jo tietävänsä kaiken.

JG

 


Tiina-Maria Leinonen: Mies hopeisella vuorella (Saaga-kirjat 2016)

Posted on

”Haalea katuvalo salasi enemmän kuin paljasti. Suurimmassa osassa ikkunoista oli pahvit. Piha oli likaista hiekkaa ja levottomia ruohotuppoja. Siellä täällä lojui roskia ja lohjenneita betoninpalasia. Aita oli repeillyttä verkkoa. Minun uusi kotini, se afrikkalainen.”

Elli Karjalainen seisoo lennettyään puolitoista vuorokautta Suomesta Keniaan lentokentällä ja tajuaa, että kukaan ei ole häntä vastassa. Hän on yksin vieraassa maassa. Hänellä on nälkä ja kuuma. Edessä on pesti hyväntekeväisyysjärjestö Pelican Helpissä.  Ellin tavoitteena on tehdä merkityksellistä työtä ja auttaa paikallisia ihmisiä. Pian on kuitenkin selvää, että mielikuvat ja todellisuus eivät vastaa toisiaan. Apu ei välttämättä menekään perille ja Elli ei saa asioita aikaan, vaikka tahtoa riittäisi pienen kylän verran. Tiina-Maria Leinonen kuvaa hyvin sitä turhautumista, joka Elliä vaivaa, kun hän ymmärtää, että asiat eivät menekään kuin hän oletti sekä kuinka vähän yksi ihminen voi maailmaa paremmaksi paikaksi muuttaa.

Elli tutustuu kirjavaa joukkoon ihmisiä, joista yksi on argentiinalainen lähetystyöntekijä Ritchie. Ritchie opiskelee katoliseksi papiksi. Ellin ja Ritchien suhde on lähes yhtä vaikea kuin Ellin suhde työnantajaansa Pelican Helpiin. Niin mies kuin hyväntekeväisyysjärjestö ovat monimutkaisia mysteereitä, joiden toiminta hämmentää nuorta naista. Miten Elli pystyy kilpailemaan Ritchien vakaumuksen kanssa? Ja kumman Ritchie lopulta valitsee: Ellin ja vai Jumalan? Ja millaisen hinnan Elli lopulta joutuu maksamaan yrittäessään auttaa muita?

”Sattumilla on kyky kasaantua varteenotettaviksi, niistä voi tulla elämä.”

Mies hopeisella vuorella toi mieleen Paulo Coelhon romaanit, joissa tarinan seassa viljellään elämänviisauksia. Romaanissa onkin paljon filosofista pohdintaa elämästä ja kristinukosta. Kirjassa kuvataan afrikkalaista elämänmenoa, joka on yhtä aikaa tavallista, sydäntä särkevää ja kaaosmaista. Koskettavia ihmis- ja eläinkohtaloita vieritetään lukijan silmille, välillä niin ettei näky jätä lukijaa rauhaan.  Mies hopeisella vuorella oli mielenkiintoinen kuvaus Keniasta ja Afrikasta ja sitä lukiessa tajusin, kuinka paljon enemmän pitäisi lukea kirjoja, jotka sijoittuvat Afrikkaan.

”Siunaus on virtausta ajassa. Jokainen rukous on lopullinen muutos. Jossain he ovat ja se on todellista. Minä olen levossa, vain maailma liikkuu. Näen yksittäisiä valoja pimeässä ja odotan aamua.”

Kiitos Tiina-Maria Leinoselle arvostelukappaleesta.

JG


Sanna Tahvanainen: Pikkumusta (Otava 2016, suom. Katriina Huttunen)

Posted on

Kuka on tämä salaperäinen nainen mustissaan, lyhyissä hiuksissaan ja savuke kädessään?  Coco Chanel purjehtii pariisilaisalonkeihin 1920-luvun alussa arvoituksellisena sydän murtuneena rakastajansa Boyn kuoltua auto-onnettomuudessa. Edellisessä teoksessaan Kuningatar Sanna Tahvanainen sukelsi kuningatar Victorian nahkoihin mutta tällä kertaa päähenkilönä esiintyy ranskalainen muoti-ikoni Gabriella ”Coco” Chanel. Kirjan tapahtumat keskittyvät 1920-luvun Pariisiin, jolloin Coco Chanel oli vasta nousemassa muotimaailman huipulle. Lukija pääsee todistamaan kuuluisan hajuveden Chanel 5:n ja yhden kuuluisimman muotiluomuksen pikkumustan luomisprosessia.

”Nainen on vapaa vasta sitten kun hän ei muista, mitä hänellä on yllään. Silloin vaatteet istuvat niin kuin pitää. Naisen on voitava kulkea ulko-ovea pidemmälle. Hänen on voitava tehdä työtä. Hänen on voitava nousta autoon ja laskeutua autosta.”

Tahvanainen luo kuvan ristiriitaisesta naisesta, joka vaati niin itseltään kuin ympäriltään olevilta ihmisiltä paljon. Hän kaipaa rakkautta ja läheisyyttä, mutta ei päästä ketään lähelleen, vaikka rakastajia ja ystäviä piisaa. Hän vaikenee lapsuudestaan, keksii valheita ja tarinoita kerrottavaksi. Hän ei paljasta kuinka pienenä leikki hautausmailla järjestämällä kuvitteellisia päivälliskutsuja. Aikuisena hän taas nukkuu silkkipyjamassaan, kietoutuu helmiinsä, kantaa jatkuvasti saksia kaulassaan käskyttäen alaisiaan. Lopulta parfyymi, vaatteet, helmet ja itsenäisyys ovat Cocolle kaikki kaikessa.

 ”Totta kai naisten on itse valittava oma parfyyminsa. Nykyään naiset käyttävät parfyymeja, jotka ovat saaneet lahjaksi miehiltä. Se on aivan väärin. Naisten on käytettävä tuoksua, josta he itse pitävät. Niillä, jotka eivät käytä parfyymia ei ole tulevaisuutta.”

Minulle Coco Chanel on tuttu vain vaatemerkkinsä kautta, jonka vuoksi Tahvanaisen romaani jätti nälän saada tietää enemmän tästä kiehtovasta naisesta. Vaikka päähenkilönä on todellinen historiallinen henkilö, myöntää Tahvanainen, että hän on ottanut joitakin taiteellisia vapauksia ja muuttanut tiettyjä yksityiskohtia tarinaansa sopivammaksi. Koska en ole aiemmin tutustunut Chanelin elämäntarinaan jäi Coco hahmona välillä hieman etäiseksi ja irtonaiseksi, koska hänen elämäänsä seurataan vain kymmenen vuoden ajan. Tästä huolimatta kirja oli viihdyttävä aikamatka 1920-luvun seurapiireihin ja muodin maailmaan.

Loppuun on pakko antaa erityismaininta kirjan kannelle. Nähdessäni ensimmäistä kertaa Pikkumustan, oli se rakkautta ensi silmäyksellä. Voi kuinka ihana kansi. Yksinkertainen mutta tyylikäs aivan kuin pikkumusta.

thumbnail_20160827_204535

 ”Kirjat ovat hänen parhaita ystäviään. Jos hänellä olisi tytär, hän opettaisi tälle, että romaaneissa on kaikki, mitä tarvitsee tietää elämästä. Aivan kaikki.”

 JG


Pierre Lemaitre: Irene (Suom. Sirkka Aulanko, Minerva 2016)

Posted on

Olen monessa kirjablogissa  tämän syksynä aikana törmännyt Pierre Lemaitre  teokseen Iréne, joka on noussut monen kirjablokin ehdottomaksi suosikiksi. Itse olen ollut aikaisemmin skeptinen jännityksen ja murahamysteereiden suhteen, sillä mielestäni nykymaailman on liian sekasortoisessa tilassa ja kaipaan lukemiselta jotain, joka saa minut hyvälle tuulelle. Uhmasin kuitenkin  lukutottumuksiani ja päätin tarttua Pierre Lemaitren Ireneen.

Irene kuuluu Camille Verhoeven- sarjaan josta on julkaistu suomeksi myös teokset Alex ja Camille. Camille. Verhoeven ja hänen vaimonsa Irene ovat saamassa perheenlisäystä, mutta heidän onnellinen ja seesteinen elämä keskeytyy yhtäkkiä. Pariisin lähistöllä sijaitsevasta varastorakennuksesta löytyy kaksi paloittelumurhan uhriksi joutunutta naista. Nämä kaksi murhaa ei ole ainoita vaan vähitellen paljastuu neljä muuta murhaa, jotka ovat tehty tunnettuja rikosromaaneja jäljitellen.

Pierre Lemaitren Irene on aika ajoin kovin raaka ja sisältää hyvinkin karmeita kohtauksia. Vastapainona raakuudelle ja väkivallalle on herkkä ja hempeä rakkaus. Yhtenä teemana mielestäni kirjassa vahvasti nousee esiin ajatus, mikä on nykypäivänä varsin ajankohtaista;  kuinka paljon haluamme panostaa työhön ja siihen, että pärjäämme työelämässä ja miten pystymme kuitenkin viettämään tarpeeksi aikaa läheistemme ja rakkaittemme kanssa sekä kuinka pystymme löytämään noiden kahden asian kanssa tasapainon.

Lemaitre on useaan otteeseen palkittu kirjailija. Hänen kielensä on todella yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa. Hän kuvailee paljon ympäristöä ja miljöötä. Mielestäni sivuhenkilöiden kuvaus olisi voinut olla voimakkaampaa, mutta toisaalta Camille ja hänen vaimonsa Irene haluttiin tuoda tarinan keskiöön ja kertoa tarinaa vain heidän kauttansa. Pikkutarkasta ja huolellisesta kielestä huolimatta kuvailu oli realistista ja lukijan ei tarvinnut tehdä paljoakaan mielikuvitustyötä pikkutarkan kielen ansiosta.

Kirjallisuuden ja taiteen tarkoitus on peilata ja tuoda julki omaa aikaansa. Siinä Pierre Lemaitre onnistuu erinomaisesti. Jatkossa aion myös tarttua Camille Verhoeven-sarjan muihin kirjoihin sekä Pierre Lemaitrenin historialliseen romaaniin Näkemiin taivaassa (2013).

ES


Miika Nousiainen: Juurihoito (Otava 2016)

Posted on

Katsoessani peiliin ja avatessani suuni näen aina tuon vinon alahampaan, jota on vuosien saatossa pyritty oikaisemaan useaan otteeseen, mutta hammas ei ole liikkunut mihinkään. Ehkä syy on siinä, että tuo kyseinen hammas on myös täysin samanlainen ja juuri yhtä vino myös äidilläni ja isoisälläni.  Tuota hammasta katsellessani mietin kuinka tärkeää on tietää omat juurensa, mistä tulee ja mitkä kaikki asiat tekevät sinusta juuri sen minkälainen olet.

Miika Nousiaisen Juurihoito romaanissa eronnut copywriter Pekka istahtaa hammaslääkäri veljensä tuoliin ja siitä alkaa seikkailu johon kumpikaan ei tiennyt joutuvansa. He päätyvät etsimään isäänsä monen mutkan kautta Australiaan asti. Matkalla he tapaavat myös sisaruksiaan joiden olemassa olosta he eivät aikaisemmin tienneet.

Juurihoito-romaani on kertomus hammaslääkäristä ja hammaslääketieteellisestä toimenpiteestä, mutta ennen kaikkea se on tarina siitä kuinka tärkeää on tietää juurensa ja kuinka monimutkainen menneisyys meillä voikaan olla. Koin myös, että Miika Nousiaisen Juurihoito-romaani on myös tarina onnesta ja opetus siitä kuinka perheen ei aina tarvitse olla ydinperhe, vaan perhe voi myös olla sellainen minkälaiseksi me itse sen muodostamme.

En aikaisemmin ole lukenut Miika Nousiaisen romaaneja, mutta heti Juurihoito-romaanin luettuani tartuin myös Miika Nousiaisen Maaninkavaara-romaaniin. Ihastuin Juurihoito-romaanissa Miika Nousiaisen kepeään, mutta asialliseen kieleen. Juurihoito-romaania lukiessani nauroin ääneen, mutta samalla kirja oli myös hyvin asiallinen ja pintaa syvemmälle menevä. Miika Nousiaisen Juurihoito-romaani oli juuri sellainen mitä hyvältä kirjalta toivoo, se naurattaa, se itkettää ja se herättää kysymyksiä.

Romaanin luettuani katsoin myös uudella tavalla tuota vinoa hammastani. Kuinka pitkälle sen tarina ylettyy ja kuinka monella esi-isälläni hammas on ollut juuri samanlainen, täysin vino.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

ES

Kirjaa on saatavissa Turun Kansallisen Kirjakaupan myymälästä. (Saatavuus voi vaihdella.)

 


Susan Heikkinen: Sketsofrenia – Sata suomalaista sketsihahmoa (SKS 2016)

Posted on

Susan Heikkisen Sketsofrenia esittelee nimensä mukaisesti 100 suomalaista sketsihahmoa 1980-luvulta vuoteen 2015. Heikkinen on kelpuuttanut kirjaansa vain sellaiset hahmot, jotka ovat esiintyneet useammin kuin kerran. Hänen valitsemansa hahmot eivät välttämättä ole parhaita hahmoja, vaan valittujen hahmojen on tarkoitus tuoda esille niiden monipuolisuuden ja rikkauden. Hän kuitenkin tunnustaa, että sata hahmoa on suppea, mutta johonkin raja on vedettävä.

Syy miksi suomalaisilla tuntuu olevan erityisen läheinen suhde näyttelijöidemme ja käsikirjoittajiemme luomiin sketsihahmoihin on Heikkisen mukaan mm. siinä, että hahmot puhuttelevat meitä, koska heissä on usein piirteitä, joita voimme tunnistaa ympärillä olevista ihmisistä tai ehkä jopa itsestämme. Parhaimmat sketsihahmot nimenomaan pohjautuvat todellisuuteen. Esimerkiksi Putouksessa esiintyneen Jussi Vatasen esittämä Antsku on malliesimerkki, että realistinenkin hahmo voi olla todella hauska. Sketsihahmot ovat myös aikansa kuvia, jotka kertovat aina jotain omasta ajastaan.

20161023_201101

Heikkisen otos on erittäin monipuolinen ja itseäni ilahdutti omien lempihahmojeni mukana olo. Kuten kuvasta näkyy itselleni rakkaimmat sketsihahmot löytyvät Spede ja Vesku-showsta. Minut nauramaan saivat Helsingin herrojen ihannenainen Tyyne, kinasteleva mutta kuitenkin toisiaan rakastavat Ritu ja Rape Tampereelta sekä tietenkin ihana Uuno Turhapuro, unohtamatta tietenkään Jean Pierre Kuselaa ja Puppea. Kirja herätti myös muistoja, varsinkin osio, jossa Heikkinen kertoo Pirkka-Pekka Peteliuksen luomasta James Potkukelkasta. Kuten useimmilla sketsihahmolla myös Potkukelkalla on tarttuva hokema, ”AAPUUVAA!”. Muistan kun lapsena ystävien kesken huutelimme tätä ja tästähän vanhemmat eivät tykänneet. Koska meillähän ei ollut mitään todellista hätää. Heikkinen mainitseekin, että tämä ”AAPUUVAA”-huutoinnostus ulottui koko Suomeen, joka herätti huolta julkisessa keskustelussa. Tekijät joutuivat muuttamaan hokemaa. Niinpä Polkukelkka huusikin mm. ”jelppivä”, ”hjelp”. Kuitenkin (onneksi) yhdessä viimeisimmistä Pulttibois-jaksossa James Potkukelkka huutaa paniikin iskiessä kuitenkin sen mitä siinä tilanteessa kuuluukin huutaa: ”AAAPUUVAA…”.

Kirja on mainio kaikille televisioviihteen, huumorin ja nippelitiedon ystäville. Lukiessa tekee mieli vain kaivaa sketsihahmot YouTubesta, Ylen Elävästä arkistosta ja omista DVD-kokoelmista esiin ja antaa heidän naurattaa itseään.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

Kirjaa on saatavilla Turun Kansallisen Kirjakaupan myymälöistä ja verkkokaupasta. Saatavuus voi vaihdella.


Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus 2016)

Posted on

Kolme kertojaa, kolme tarinaa Lempistä. Kuka oli lempi? Mitä on lempi? Näihin kysymyksiin etsitään vastausta Minna Rytisalon kauniissa ja herkässä esikoisromaanissa Lempi. Lapin Pursuojan nuori isäntä Viljami rakastuu päätä pahkaa kauniiseen kauppiaantytär Lempiin ja nuoripari muuttaa Viljamin tilalle.  Koska Lempi on kouluja käynyt fyysiseen työhön tottumaton, palkkaa Viljami tuoreelle vaimolleen avuksi piian, Ellin. Muutamien kuukausien ajan Viljami ja Lempi saavat elää rauhallista ja onnellista elämäänsä kauniiden maisemien keskellä, kunnes sota tarttuu heidänkin arkeensa ja lähettää Viljamin rintamalle. Taloon jäävät kaksi täysin erilaista nuorta naista ja Viljamin palattua sodasta, mikään ei ole enää ennallaan.

”On kummallista miten sydäntä ja keuhkoja ei voi käskeä. Mistä ja miten ne muka tietävät minua paremmin, että vielä pitää toimia, pitää minua olemassa, vaikkei minulla mitään virkaa enää ole. Jos kaikki olisi mennyt toisin. Jos olisin voinut antaa sinulle kaiken sen hyvän, jonka olisit ansainnut, joka olisi sinulle kuulunut.”

20160908_172508

Minun on tunnustettava, että jos en olisi kuullut kehuja tästä kirjasta, olisin saattanut jättää tämän kesken. Kirjan alku, jossa Viljami toimii kertojana ei suoraan sanoen saanut minua vielä täysin ihastumaan tähän kirjaan, mutta jatkoin eteenpäin ja onneksi niin tein. Koska kun kertojaksi tuli Elli, jäin täysin koukkuun. Ja silloin lukukokemuksesta tuli juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Tarina pyöri koko ajan mielessä ja mietti vain sitä hetkeä, kun voi taas tarttua kirjaan. Kolmannen kertojan Siskon ollessa äänessä tartuin Lempiin ensimmäiseksi aamulla ja en irrottanut otetta ennen kuin oli aika lähteä töihin. Aamukahvitkin tuli keitettyä keskittyen enemmän lukemiseen kuin kahvinporojen mittaamiseen.

Lempin vahvuus ei ole vain kiehtova tarina ja, se miten kolmen ihmisen näkökulmat samaan ihmiseen ja tapahtumiin voivat olla niin erilaisia, vaan romaanin vahvuus on myös sen kielessä. Kieli ei kuitenkaan pysy samanlaisena läpi romaanin, vaan se muuttuu kertojien myötä. Rytisalo antaa lukijalle mahdollisuuden omiin tulkintoihin mutta kuitenkin niin, että mikään ei jää epäselväksi. Vaikka tarina on päättynyt, on tarina ja sen hahmot edelleen mielessäni. Ainoa huono asia tällaisissa kirjoissa on vain se, että on vaikea tarttua uuteen romaaniin. Lempi kun jää mieleen kummittelemaan…

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

Kirjaa on saatavilla Turun Kansallisen Kirjakaupan myymälöistä ja verkkokaupasta. (Saatavuus voi vaihdella myymälöissä ja verkkokaupassa.)


Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät (Atena 2016)

Posted on

Matilaisen kirjassa Muutoksen tekijät pohditaan renessanssin syntyä ja perintöä. Kirja pyrkii kattavaan läpileikkaukseen antiikin ajoista läpi keskiajan ja renessanssin aina teollistumiseen ja moderniin aikaan asti.

Kirjan alussa käsitellään antiikkia ja pohditaan syitä antiikin Rooman hiipumiseen. Oli mielenkiintoista lukea miten jo antiikissa ihmisen elämässä oli samoja elementtejä kuin nykyisinkin. Suurkaupungeissa oli esimerkiksi asuntopula ja melu-ja saasteongelmia. Rikkaat pakenivatkin usein maaseuduille huviloilleen (”kesämökeille”). Miksi kukoistava Rooma ja antiikin kulttuuri sitten tuhoutui? Syitä ja selityksiä lienee monia. Matilainen tarjoaa kirjassaan yhden selitysmallin:

Rooman valtakunta yksinkertaisesti väsähti. Se koversi itsensä ontoksi, elinvoima katosi, ydintä ei enää ollut. Kristityt vain täyttivät tyhjäksi jääneen tilan.

muutoksen-tekijat

Keskiajan jälkeen humanistit löysivät jälleen antiikin kulttuuriperinnön ja renessanssi käynnistyi. Katsetta ruvettiin siirtämään pois tuonpuoleisen odotuksesta kohti ihmiskeskeisempää ajattelua. Kirjan mukaan humanismi loi maaperää uskonpuhdistukselle ja tieteellisen maailmankuvan tulolle. Vaikuttiko renessanssi tavallisten ihmisten arkeen vai oliko se vain älymystön piirissä ollut ”harrastus”. Tähän kysymykseen ei ole varmastikkaan ole yksiselitteistä vastausta. Varmaa kuitenkin on, että renessanssin sysäämä tieteen ja tekniikan kehitys johti vääjäämättä muutoksiin ihmisten elämässä. Viimeistään teollistuminen aikaansai valtavia muutoksia sekä ihmisen arjessa että kaupunkikuvassa. Kirjassaan Matilainen kertoo:

Tekniikan kehitys, globalisaatio, suurten joukkojen esiinmarssi, joukkotuotanto, kulutus, kaikki ne ovat saman prosessin ilmenemismuotoja, jolla vanha maailma kuopattiin…

Pekka Matilaisen kirjaa Muutoksen tekijät voi suositella kaikille antiikista, renesanssista tai esimerkiksi eurooppalaisista humanisteista kiinnostuneille.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Kirjan löydät Turun Kansallisen Kirjakaupan myymälöistä ja verkkokaupasta.

A-M S


Mike Pohjola: 1827 (Gummerus 2016)

Posted on

”Katuja pitkin kulkeva palovartija kilisytti käsikelloaan ja huusi: ’Kello on lyönyt yhdeksän ja Turussa kaikki hyvin! Suuri ja julkinen Jumalamme, varjele tulelta kaupunkiamme! Kello on lyönyt yhdeksän ja Turussa kaikki hyvin…’ ”

Mike Pohjolan uusin romaani 1827 on ensimmäinen Turun palosta kirjoitettu romaani ja hienon romaanin on Pohjola kirjoittanutkin. Tarinan keskiössä on ylioppilas Elias Hellmann, joka palaa runojenkeruumatkaltaan takaisin Turkuun muutamaa päivää ennen kohtalokasta tulipaloa, joka saa alkunsa Eliaksen kotitalosta. Kotona odottavat mm. tiukka ja voimakastahtoinen äiti sekä kipakka piika Maria Vass. Toisaalta kaukana Pietarissa Badenin ruhtinatar Sofia valmistautuu ”ingognitona” tekemäänsä Turun matkaan, jonka tarkoituksena on muuttaa historian kulku. Sofia on nainen, joka ei noudata sääntöjä, vaan luo niitä itse. Ilahduttavaa Mike Pohjolan romaanissa ovat nimenomaan vahvat ja moniulotteiset naishahmot. Erityisesti Maria-piiasta tuli minun ehdoton lempihahmoni.

thumbnail_20160904_084225

Valtaosa romaanista sijoittuu muutamaa päivää ennen paloa, mutta Pohjola kuljettaa tarinaa kuitenkin niin kutkuttavasti, että vaikka kaikki tietävät, että palo syttyy, niin silti jännitystä on ilmassa. Jännitystä tuo myös vaiherikkaat tapahtumat ennen paloa. Hyvänä esimerkkinä käy Elias Hellmannin mietteet omasta päivästään 4.syyskuuta 1827:

”Mikä uskomaton päivä, hän oli herännyt maatilalla, salakuljettanut itsensä kaupunkiin, palannut kotiin, joutunut tappeluihin, tunnustanut rakkautensa, saanut inspiraation, melkein aloittanut vallankumouksen, lähes rakastellut, käynyt naamiaisissa ja nyt vielä tämänkin. Menettänyt kasvattisiskonsa vääristyneissä kirkonmenoissa.”

Romaani yhdistää hienosti oikeita historiallisia henkilöitä kuvitteelliseen tarinaan. Romaanin sivuilla nähdään mm. Johan Ludvig Runeberg, hänen tuleva vaimonsa Fredrika Tengström, Turun arkkipiispa Jakob Tengström ja kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski. Suomen historian tuntemus onkin paikallaan romaania lukiessa, koska kirjailija ei jää selittämään tiettyjen juonikuvioiden taustoja, vaan luottaa, että lukija on näistä tietoinen, koska kyseessä ovat historialliset tapahtumat.

Hieno ajankuvaus, vahvat naishahmot sekä jännittävästi etenevä juoni pitivät ainakin minut hyppysissään ja suosittelen kirjaa kaikille historiallisten romaanien ystäville.

Kirjan löydät Turun Kansallisen Kirjakaupan myymälöistä ja verkkokaupasta. (Saatavuus voi vaihdella myymälöissä ja verkkokaupassa.)

JG


Heikki Hilamaa & Seppo Varjus: Kumouksen äänet – Yhdysvaltojen murros ja musiikki 1960–1984 (Into 2015)

Posted on

Yleisradion arkistotoimittaja Heikki Hilamaa ja Iltasanomien toimittaja Seppo Varjus etenevät Kumouksen äänet – Yhdysvaltojen murros ja musiikki 1960–1984 teoksessaan kronologisesti alkaen1960-luvun folkin kulta-ajasta ja John F. Kennedyn presidenttiyden optimismista päättyen Bruce Springsteenin musiikkiin ja Ronald Reaganin valtakauteen. Sen punaisen lankana toimii nimenomaan musiikin ja poliittisten liikkeiden sekä poliitikkojen välinen vuorovaikutus. Kirjassa kuvattu musiikki on kuvannut, edustanut ja edistänyt kyseisen ajan poliittista ilmapiiriä sekä sen ajan politiikkoja.

Hilamaa ja Varjus vyöryttävät joukon tunnettuja ja ehkä hieman tuntemattomiakin artisteja lukijan eteen. Käsittelyssä ovat mm. folklaulaja ja poliittinen aktivisti Pete Seeger, blues- ja soulartisti Sam Cooke, Bob Dylan (ei varmasti kaipaa esittelyjä), soul- ja r&B-laulaja Marvin Gaye, countrytähti Dolly Parton sekä itse Pomo eli Bruce Springsteen. Musiikki-ilmiöistä ja genreistä osansa saavat esim. vuoden 1969 Woodstock sekä Discon ja Hiphopin synty. Tätä kirjaa lukiessa on melkein parempi pitää YouTube ja Spotify käden ulottuvilla, jotta voi lukemisen ohella myös kuunnella ja katsella kirjassa edellä mainittuja artisteja ja heidän tärkeitä kappaleitaan, jotka kuvastavat omaa aikaansa, mutta voivat tuntua myös yllättävän ajankohtaisilta edelleenkin. Heikki Hilamaa ja Seppo Varjus muistuttavat, että musiikissa ajan henki säilyy tuoreimpana verrattuna esimerkiksi televisiosarjoihin tai elokuviin. Esimerkiksi he antavat Bob Dylanin musiikin, joka voi vielä nykykuuntelijastakin tuntua ”mullistavalta”, kun taas 1970-luvun suosikkisarja Perhe on pahin näyttää auttamattoman vanhanaikaiselta ruskeasävyisine kulisseineen.

Kumouksen äänet

Musiikinystävänä ja nimenomaan 1960-70-luvun musiikista kiinnostuneena kirja oli mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Ainoan pettymyksen koin lukiessani feminismin ja musiikin välisiä kytköksiä. Kun lähes kaikki muut luvut, joissa miesartisteja käsiteltiin, olivat vähintään 10 sivun mittaisia, oli Dolly Partonin feminismi luku tiivistetty viiteen sivuun. Varmasti tästä aiheesta olisi löytynyt lisää sanottavaa. Moni naisartisti jäi kokonaan ilman mainintaa tässä luvussa, kuten Partonin aikalainen Helen Reddy, jonka I am Woman -kappaletta voidaan pitää naisten vapautusliikkeen tunnussävelmänä. Liekö Reddyn poisjäänti johtunut osittain siitä, että hän oli syntyjään australialainen. Tästä huolimatta laululla oli valtava merkitys nimenomaan yhdysvaltalaisessa naisliikkeessä. Toki tekijät tuovat muissa luvuissa esiin mm. Joan Baezin, mutta auttamatta tämä on kirja miesten maailmasta.

Tästä huolimatta suosittelen kirjaa musiikin, populaarikulttuurin ja politiikan ystäville. Teemoja käsitellessä tekijät pureutuvat myös niiden taustoihin ja henkilöhistoriaan. Tämä kirja on hyvä lähtölaukaus jos haluaa lähteä tutkimaan tarkemmin tietyn muusikon tai politiikon uraa tai haluaa syventyä tarkemmin esimerkiksi hiphopin alkuaikoihin. Kirjan loppuun tekijät ovat listanneet luettavaa aiheesta kiinnostuneille.  Vaikka teos käsitteleekin aihetta yhdysvaltalaiskontekstista käsin, on kyseinen musiikki vaikuttanut myös Suomessa nähtyihin tyyleihin ja ajatusmaailmoihin. Loppukadetiksi sopiikin Heikki Hilamaan ja Seppo Varjuksen sanat: ”Musiikki, joka poliittisia tapahtumia edisti ja kuvasi, voi sanoa vain, että se oli hienoa.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

JG

Kumouksen äänet löydät joko suoraan hyllystä tai tilaamalla Turun Kansallisen Kirjakaupan myymälöistä tai verkkokaupastamme.


Titti Holmer: Muutoskoodi – Neljä avainta parempaan elämään (Basam Books 2016, nyk. Viisas Elämä)

Posted on

Ruotsalaisen psykologin ja psykoterapeutin Titti Holmerin teos Muutoskoodi – Neljä avainta parempaan elämään on asiallinen ja tieteelliseen tutkimukseen perustuva elämäntaitokirja muutosten tekemisestä. Holmer on kehittänyt kokonaisvaltaisen tekniikan, jonka avulla muutosten tekeminen on mahdollista. Tähän tekniikkaan kuuluvat neljä avainta, jotka ovat tunne, toiminta, keho ja ajatus.

20160806_095813

Ensimmäisessä avaimessa eli kehon avaimessa Holmer on määritellyt ihmisen seitsemän perustarvetta, joita ovat mm. liikunta, ihmissuhteet, ravinto, uni ja kosketus. Näiden merkitys hyvinvoinnillemme on korvaamaton ja näiden ollessa epätasapainossa, emme Holmerin mukaan voi hyvin. Se miten nämä tarpeet saadaan tasapainoon, vaatii ihmiseltä itsetuntemusta, jonka opettelu on elämänikäinen projekti. Käytännön vinkkinä Holmer muistuttaa, että hengittäminen impulssin iskiessä antaa lisäaikaa, jolloin ihminen voi tehdä tietoisen valinnan. Eli muista hengittää ennen kuin teet valinnan.

Toisessa avaimessa, tunneavaimessa Holmer ei käske ihmisiä väkisin sysäämään epämiellyttäviä tunteita syrjään, vaan korostaa, että ihmisen on siedettävä myös vaikeita tunteita. Ilman tätä taitoa omien käyttäytymistapojen muuttaminen on vaikeaa. Vältettävät tunteet kun palaavat aina vain uudelleen, jos niitä ei kohdata ja käsitellä. Holmer kannustaakin kohtaamaan tunteensa. Tunteet ovat kuitenkin ohimeneviä, joita ei tarvitse pelätä.

Ajatusavain on kolmas avain muutosten tekemiseen. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa, että älä usko ajatuksiisi. Ajatukset eivät ole ”totuus”. Ne ovat vain ajatuksia, sanoja. Tässä avaimessa Holmer muistuttaa tärkeästä seikasta. Monissa viimeisinä vuosina ilmestyneissä elämäntaitokirjoissa korostetaan ajattelun merkitystä. Ajattele sitä ja tätä, niin saavutat sen. Mutta eihän pelkät ajatukset todellisuutta muuta, vaan Holmerin sanoin ”ei ole hyväksi pelkästään ajatella sitä, mitä haluaa, vaan myös päämäärään johtavia askelia”.

Viimeisessä avaimessa eli toiminta-avaimessa Holmer korostaa, että saavuttaakseen tavoitteensa ihmisen on siedettävä nykyisyyden epämiellyttävyyttä tulevaisuuden voiton vuoksi. Muutoksia tehtäessä on turha odottaa inspiraatiota tai oikeanlaista olotilaa, vaan kylmästi tartuttava asioihin, vaikka hyvin pienin askelin päivittäin. Holmer sanoo: ”Kyse on siitä, ettei odota motivaation löytymistä vaan alkaa käyttäytyä sen mukaan, miten haluaa voida. Ihmisen on otettava aktiivinen asenne omassa elämässään, jotta on mahdollista edetä joka päivä kohti omaa päämääräänsä.”

IMG_20160622_132428

Kiitettävää Holmerin kirjassa on sen realistisuus. Holmer ei maalaile muutoksen olevan helppoa ja kevyttä vaan muistuttaa lukijaa, että muutoksen aikaansaamiseksi on kestettävä epämukavuutta. Hän myös muistuttaa, että pelkillä mielikuvilla ja positiivisella ajatuksella ei muutoksia tehdä. On tehtävä konkreettisia tekoja. Ilman niitä mitään ei tapahdu. Muutos on siis mahdollinen vaikkakaan ei aina helppoa.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muutoskoodin löydät Kansallisen Kirjakaupan myymälöistä tai verkkokaupasta.

JG


Elena Ferrante: Loistava ystäväni (WSOY, 2016, suom. Helinä Kangas)

Posted on

20160711_174740

Loistava ystäväni on LOISTAVA kirja. Paras kirja, jonka olen tänä vuonna lukenut. Jos siis pidät lukuromaneista ja etkä tiedä mihin kirjaan tarttuisit seuraavaksi, lue tämä kirja. Piristävää on myöskin lukea joltakin muulta kielialueelta kuin englannista tai ruotsista tuleva kirja. Ferrante on siis italialainen kirjailija, joskin Ferrante on hänen salanimensä. Loistava ystäväni on avaus neliosaisesta sarjasta ja muut osat ovat jo ilmestyneet italiaksi.

Loistava ystäväni kertoo sodanjälkeistä Napolista sekä kahdesta ystävyksestä Elenasta ja Lilasta. Kirja on monitasoinen. Se kuvaa asioita sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla. Yksilön tasolla kuvataan tyttöjen ystävyyttä ja kasvamista aikuisiksi. Tytöt kilpailevat keskenään koulumenestyksessä ja kauneudessa. Luonteeltaan he ovat hyvin erilaisia, mutta ystävyyden side heidän välillään tuntuu voimakkaalta. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta kirjassa kuvataan Napolin tavallisen väestön kurjuutta ja alati läsnäolevaa väkivaltaa niin perheiden sisällä kuin ulkopuolellakin. Kirjassa kuvataan myös luokkaeroja, perheen kunniaa sekä Mafiaa, joka käyttää hyväkseen ihmisen hädänalaista asemaa.

Ferranten kirja Loistava ystäväni on jotenkin vähäeleinen kirja, jossa tuntuu että ei tapahdu paljoakaan, mutta silti tapahtuu paljon. Kirja jää myös kutkuttavasti kesken, joten jään innolla odottamaan jatko-osia.

Kiitos kustantajalle avostelukappaleesta.

Kirjan saat ostettua Turun Kansallisen Kirjakaupan verkkokaupasta tai suoraan myymälöistämme.

A-M S

 

 


Julie Murphy: Dumplin (Otava, 2016, suom. Peikko Pitkänen)

Posted on

ISOSTI TAI EI OLLENKAAN.

Kuva1817

Willowdean on 16-vuotias texasilainen tyttö, joka omien sanojensa mukaan on läski. Hän on kuitenkin itseensä täysin tyytyväinen (ainakin uskoo näin olevan), kunnes työpaikan hottis Bo kiinnostuu hänestä. Willowdean ei voi uskoa, että hänen ihastuksensa voisi myös olla häneen ihastunut, mutta antautuu silti Bon suudelmille aina uudelleen ja uudelleen kesän aikana.

Ongelmaksi nouseekin Willowdeanin itsetunto, joka aiheuttaa hänelle kammottavan olon jos Bo hyväilee hänen vartaloaan (hän siis koskee läskeihin!) tai Willowdean yrittää kuvitella heidän kulkevan julkisesti yhdessä (ihmisten katseet, kun läski ja hottis kulkevat yhdessä!). Willowdean siis päättää jättää Bon ja päätyy pian treffeille isokokoisen Mitchin kanssa. Mitch on selvästi ihastunut, mutta Willowdean ei voi unohtaa Bota. Tämä lopulta johtaa tietenkin ikävään tilanteeseen, mutta tuo Willowdeanin lähemmäs tietoisuutta siitä, mitä hän itse haluaa.

Willowdean on koko ikänsä ollut ylipainoinen. Tämä ei miellytä hänen äitiään, joka on nuorena laihtunut ja voittanut paikalliset Miss Teen Blue Bonnet-missikisat. Äiti on edelleen kantava voima kyseisissä kisoissa ja mahduttaa itsensä joka vuosi alkuperäiseen voittoasuunsa. Willowdeanin tukena ja turvana on ollut hänen äitinsä sisko Lucy, joka asui heidän kanssaan. Willowdeania ja Lucya yhdisti rakkaus Dolly Partoniin sekä lihavuus. Lucy oli todella lihava ja hän kuoli terveysongelmiin kun Willowdean oli 15.

Vaikka Lucy on poissa, onneksi Willowdeanilla on paras ystävänsä Ellie aina tukenaan. Tosin Ellie on lähiaikoina alkanut hengailla työpaikkansa laihojen tyttöjen kanssa, jotka eivät arvosta Willowdeania. Lopulta tilanne päätyy siihen, että Ellie ja Willowdean sanovat toisilleen asioita, joita kumpikaan ei halua kuulla ja ystävyys katkeaa. Willodean on siis tilanteessa, jossa rakas täti on poissa, paras ystävä ei puhu hänelle ja kaksi poikaa toivoo häneltä jotain, mitä hän ei osaa kummallekaan antaa.

Mikä siis on ratkaisu ongelmaan? No Willowdean kyllästyy ympärillään olevaan missikisahömpötykseen ja päättää ilmoittaa itsensä mukaan kisaan. Tästä seuraa kaikenlaista uutta ja ihmeellistä, kuten korkkareillakävelytreenit drag queenin opastuksella ja uusia yllättäviäkin ystäviä. Kun kisat ovat ohi, on kaikki taas hyvin, mutta mikään ei ole niin kuin ennen.

Jos rakastat koskettavaa, naurattavaa hömppää, jolla on syvempikin tarkoitus, tämä on sinun kirjasi. Kirja sopii erinomaisesti nuorille lukijoille, mutta myös vanhempi lukija saa tästä tarinasta varmasti paljon irti. Loistava kirja mihin vuodenaikaan tahansa; erinomainen vaikka ranta- tai mökkikaveriksi kesällä.

VN

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Kirjan saa tilattua Turun Kansallisen Kirjakaupan verkkokaupasta tai ostamalla suoraan myymälöistämme.


Roope Lipasti: Viimeiset polttarit (Atena, 2016)

Posted on

Kuva1754

”–Tarmo oli aina korrekti. Hän puhui kirjakieltä, eikä hänestä koskaan tiennyt, oliko hän tosissaan vai ei. Oli mahdollista, että hän oli maailman tylsin ihminen, mutta yhtä lailla oli mahdollista, että hän oli yksi maailman johtavia humoristeja.”

Kirja alkaa kahdeksan miehen kokoontuessa yhteen jo kymmenettä kertaa peräkkäin, juhlimaan Tarmon polttareita. Tarmo itse ei ole juhlijoiden mukana, vaan on ollut kuolleena jo useamman vuoden, Tarmoa ei kuitenkaan unohdeta. Juhlaa isännöi Tarmon veli Maija, jolla on järkyttävä uutinen kerrottavana vanhoille ystävilleen. Maijan vieraiksi saapuu Ruben (heikosti menestynyt kirjailija ja kyyninen humoristi), Matti (menestyvä lääkäri, joka vasta nyt kaipailee perhettä), Jaakko (satunnaisesti menestyvä diplomi-insinööri ja perheenisä), Vesa (vanhaan elämäänsä kyllästynyt ultrajuoksija), Mingus (muusikko), Joska (hyvännäköinen, mutta elämässään epäonnistunut raksamies), Tuomas (tuore isä) sekä ainoana naispuolisena juhlijana Elise.

”Elise oli tyytyväinen ja näytti siltä, että saattaisi nukahtaa uudestaan. Mingus haki tuubansa ja soitti tuutulaulun. Porukka yhtyi kaksiäänisesti mukaan. >>Juodaan viinaa>> kaikui Tuu tuu tupakkarullan sävelellä. Kun viimeinen säe loppui, Elise oli palannut keskeytyneille päiväunilleen.”

Lipasti antaa tarinan aikana vuorotellen puheenvuoron jokaiselle miehelle ja saamme keskittyä keski-ikäisen miehen elämän iloihin ja suruihin heidän mukanaan. Kaikki nyanssit elämän skaalalla käydään läpi kun miesten elämästä kaivetaan esiin monenlaisia tunteita; rakkaus vaimoon ja lapsiin, oman lapsen kaipuu, kiihkeä salasuhde nuoreen naiseen, katkeruus paremmin menestyneitä kohtaan, ystävien välistä järkähtämätöntä ja hiljaista kiintymystä sekä paljon muuta. Yleisenä teemana on oman elämän inventaari, vuorotellen katsotaan menneeseen ja tulevaan: mitä olisi voinut tehdä toisin, mitä toivottavasti vielä ehditään saavuttaa ennen kuin viimeinen hetki koittaa itse kullakin.

”Maija kuunteli kuorsausta teltan ulkopuolella. Hän ei malttanut mennä nukkumaan, hän halusi saada kiinni viimeiset hetket Tarmon polttareista ennen kuin ne leviäisivät taivaalle eikä niitä enää olisi.”

Suosittelen kirjaa kaikille humoristisen ja sympaattisen kerronnan ystäville. Viimeiset polttarit on erinomainen lomakirja, joka sisältää juuri sen verran vakavampaakin ainesta, että ei turruta lukijaa liikaa. Jokainen lukija löytää varmasti kirjasta hahmon, jonka ajatukset tuntuvat jotenkin tutuilta ja jonka kohtalo ehkä kolahtaa paremmin kuin muiden. Kirja kannattaa lukea vaikka jo sen vuoksi, että tietäisi miksi Maijaa kutsutaan Maijaksi ja mikä on hänen synkkä salaisuutensa ja mihin se lopulta johtaa.

VN

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta.

Kirjan saa tilattua Turun Kansallisen Kirjakaupan verkkokaupasta tai ostamalla suoraan myymälöistämme.


Boris Akunin: Erikoistehtäviä (Into Kustannus 2015, suom. Anton Nikkilä)

Posted on

Boris blogiin

Kun Anisi Tjulpanov kulkee Moskovan talvessa kohti työpaikkaansa, on melkein pakko kääntää kirjan nimilehti esiin ja tarkistaa, ettei kädessä ole Nikolai Gogolin tai Fjodor Dostojevskin teos. Mutta ei. Huonoissa kamppeissaan pikkuvirkamiehen työmaalleen kulkeva Tjulpanov on Boris Akuninin antisankari. Ollaan kuitenkin 1800-luvun lopun Venäjällä.

Sata vuotta myöhäisempi Venäjä antaisi kyllä riittämiin aihetta rikoskirjailijalle, mutta jostain syystä Akunin viihtyy henkilöineen mieluummin tsaarien Venäjällä. Tosin Akunin saa silti aiheen viitata Venäjän avoimuuteen ja sananvapauteen – tai niiden puutteeseen.

Erikoistehtävien kansien väliin on sidottu kaksi kertomusta. Ensimmäinen on veijaritarina, josta tulevat mieleen kotoisen Pekka Lipposen seikkailut. Rupliin rakastunut roisto kerää löysät rahat pois sekä rikkailta että tavalliselta kansalta. Halukkaita antajia on paljon, kun luvassa on nopeita ja suuria voittoja pienilläkin sijoituksilla.  Pyramidihuijaukset eivät taida olla ihan uusi keksintö.  Akuninin sankarihahmo, hovineuvos Erast Fandorin hoitelee totta kai rosvot kiikkiin, mutta Akunin osaa silti yllättää.

Jos kirjan ensimmäinen tarina onkin kevyttä rötöstelyä, toinen on sitten superraskaan sarjan rikollisuutta. Näyttää siltä, että Britannian kuuluisin murhaaja olisi saapunut Moskovaan. Uhreja tulee kuin liukuhihnalta, eikä tutkinta näytä tuottavan tulosta. Ennen ratkaisua Akunin ehtii esitellä sellaisen määrän raakuuksia, että sitä on vaikea ylittää. Kirjailija on armoton myös omille sankareilleen.

Erikoistehtävissä toiminta on tärkeintä. Se eteneekin hyvin. Henkilöt sen sijaan jäävät hahmoiksi, jotka eivät oikein tarkennu. On oikeastaan sääli, että Akunin on loitontanut kerrontansa 1800-luvulle. Venäjällä elettiin mielenkiintoisia aikoja myös 1900-luvun lopulla ja eletään edelleen.  Olisi mukava lukea vastaavia tarinoita lähimenneisyyteen sijoitettuna.

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta.

Kirjan saa tilattua Turun Kansallisen Kirjakaupan verkkokaupasta tai ostamalla suoraan myymälöistämme.

MV


Mirja Karna: Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä (Basam Books/ Viisas elämä 2015)

Posted on

Etsitkö kesälukemista itsellesi? Mirja Karnan Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä sopii täydellisesti aurinkoiseen tai miksei sateiseenkin kesäpäivään. Sopivan kevyt nojatuolimatka, joka kuitenkin pudottelee lukijalle henkisiä pähkinöitä purtavaksi.

Tarina alkaa Valamon luostarista, johon Julia Bickwilke on tullut rauhoittumaan ja valmistautumaan tulevaan Santiago de Compostelan vaellukseensa. Julia on eronnut hollantilaisesta aviomiehestään ja valmistunut lastentarhaopettajaksi. Ennen töihin menoa, hän päättää lähteä vaellukselle etsimään tienviittaa elämälleen.

Kirjasta huokuu, että Mirja Karna on itse kävellyt Santiago de Compostelan. Vaelluksella elämä yksinkertaistuu. Elämä kietoutuu kävelemisen, syömisen, nukkumisen ja vaeltajaystävien kanssa rupattelun ympärille. Koska kirjan tapahtumat ovat pääasiassa itse vaelluksessa, on paikka paikoin vaarana puutuminen tarinaan. Mutta Karna onnistuu tästä haasteesta hyvin ripotellen pieniä juonenkäänteitä ja mielenkiintoisia persoonallisuuksia tarinaan, jolloin mielenkiinto pysyy lukijalla yllä. Näiden lisäksi Karna piirtää lukijan eteen kauniit ja aurinkoiset etelä-Ranskan maisemat.

Tarinaan tuo vielä jännitettä Julian jo Valamon luostarissa kohtaama ruskeasilmäinen kreikkalainen ortodoksimunkki. Mies, joka ärsyttää ja kiehtoo Juliaa yhtä aikaa. Miehen mielipiteet ovat Julian mielestä kuin jostain kahdentuhannen vuoden takaa ja saa hänen feministipuolensa kiehumaan raivosta. Mutta toisaalta Julia ei saa munkkia mielestään, vaikka tietääkin että suhteella ei todennäköisesti ole mitään tulevaisuutta, kiitos munkkien selibaattilupauksen. Mutta silti tämä mysteerinen mies ja hänen kuiskaamansa nimi Serafiina ei jätä Juliaa rauhaan…

Romaani oli miellyttävä lukukokemus, jossa yhdistyivät kauno- ja elämäntaitokirjallisuus. Julian mukana lukija voi pohdiskella omaa elämäänsä ja etsiä sille omia tienviittoja ilman, että täytyy lähteä vaeltamaan satoja kilometrejä.

Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä on Mirja Karnan esikoisteos. Hän pyörittää HappyHuman.fi -yritystä, joka tarjoaa kävelyretriittejä. Tämän lisäksi hän luo intuitiivista taidetta sekä luennoi kävelemisestä ja onnellisuudesta. Hän on itse kävellyt yli 3000 kilometrin matkan seitsemän kuukauden aikana Suomesta Fisterraan. Reitti kulki samoja polkuja pitkin kuin kirjan päähenkilö Juliankin.

”Tämä on minun elämäni, minun vaellukseni ja se etenee minun tavallani.”

Karna kuva

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta.

Kirjan saa tilattua Turun Kansallisen Kirjakaupan verkkokaupasta tai ostamalla suoraan myymälöistämme.

JG

 


Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava (WSOY 2016, suom. Veera Kaski)

Posted on

‑ Tässä idyllisessä pikkukylässä, jota hän oli pitänyt tylsimpänä ja kuolleimpana paikkana koko maailmassa, asui armottomia, brutaaleja hirviöitä, jotka olivat naamioituneet keskiluokkaiseen harmittomuuteen.

Lumikin on kuoltava

Näin arvioi Nele Neuhausin dekkarin henkilö kotikyläänsä Altenhainia Frankfurtin naapurissa. Neuhaus on sanonut, että häntä kiehtovat tilanteet, joissa ihmisten pimeä puoli pääsee esiin. Näitä tapauksia Altenhainissa onkin jopa yli oman tarpeen. Perinteikkään saksalaiskylän nurja puoli on laaja ja synkkä.

Neuhaus marssittaa kirjassaan esiin mittavan henkilögallerian ja onnistuu hyvin pitämään pakan hallussaan, vaikka jotkut hahmot jäävätkin ohuiksi ja pääsevät vain harvoin ääneen tai edes esiin tarinassa. Päähenkilöiden mukana lukija saa kulkea niin paljon, että he ehtivät hyvin tulla tutuiksi yli 500-sivuisen tarinan aikana.

Neuhausin kirjan asetelma on alalla useasti versioitu: on tapahtunut rikos ja syyttömyyttään vannova henkilö on kärsinyt pitkän tuomion. Hän palaa kotikyläänsä ja kätketty totuus alkaa vähitellen kääriytyä esiin. Kirjoittaja johdattelee tarinaansa taitavasti, eikä ote ei pääse lipsumaan. Neuhaus ripottelee tarinaansa herkullisia vihjeitä, jotka johdattavat lukijan jäljille tai usein myös harhaankin. Pala palalta aukeava tarina pitää lukijan mielenkiinnon vireillä. Sujuva teksti saattaa houkutella yhteen pitkään lukurupeamaan, mutta se toimii hyvin myös pienissä paloissa nautittuna. Tarina ei lähde omille teilleen, vaikka kirjan panee välillä kiinni.

Ratkaisu näyttää hahmottuvan kirjassa jo hyvissä ajoin, mutta Neuhaus pudottelee hihastaan jatkuvasti uusia yllätyksiä ja lukija saa jatkaa matkaansa loppumetreille asti, ennen kuin kaikki on varmaa. Tosin hyvän kirjoittajan tapaan Neuhaus jättää monia asioita auki, lukijan mietittäväksi tai jatko-osassa selvitettäväksi.

Neuhaus ei tuo tällä teoksellaan oikein mitään uutta alan kirjallisuuteen. Monet dekkareista tutut ainekset ovat esillä, mutta niistä on koottu luettava ja nautittava paketti. Pia Kirchhoffin ja Oliver von Bodensteinin kanssa ratkoisi mielellään tapauksia jatkossakin.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

MV


Bente-Helen Schei: Letitellen (Bazar 2016, suom. Päivi Kivelä)

Posted on

Letitellen on, kuten nimestä voi päätellä, kirja, jossa opetetaan tekemään erilaisia lettejä. Se on mukava perusteos ihmiselle, joka ei lettien maailmaan ole kovinkaan syvälle vielä sukeltanut, mutta kiinnostusta on.  Kirjassa esitellään peruslettimalleja kuten tavallinen kolmiosainen, ranskalainen, hollantilainen ja kalanruotoletti. Näitä perusmalleja sovelletaan kirjassa monin eri tavoin, mm. lisäämällä nauha- tai helmikoristeita, yhdistämällä kaksi tekniikkaa tai yhdistelemällä monta pienempää lettiä kauniiksi kampaukseksi. Kirja sisältää yhteensä 75 erilaista kampausmallia.

Kirja alkaa selittämällä hieman lettien, ja yleensäkin kampausten tekemisen perusasioita ja mitä kannattaa ottaa huomioon.  Välineistä tekstissä kerrotaan mukavasti ja omaan kokemukseen nojaten, tosin jos välineet eivät ole ennestään tuttuja, et ehkä vieläkään tiedä mitä tarvitset. Viereisen sivun kuvat ovat apuna, mutta selkeä välineiden listaus kuvan kanssa olisi voinut olla lukijalle avuksi.

Kirja etenee perusleteistä ja – tekniikoista monimutkaisempiin kampauksiin. Tekijä on jakanut lettityypit käyttötilanteen tai tunnelman mukaan: arki, liikunta, lapsille, juhla, kansallispuku-tyyliset, romanttiset ja häät sekä viimeisenä osiona ”Isä letittää”, joka tarjoaa helppoja, mutta hauskan näköisiä ohjeita isien, tai kenen tahansa, kokeiltavaksi lasten kanssa. Jokaisen kampauksen kohdalle on merkitty vaikeustaso (1-3 kampaa) sekä aika-arvio työn tekemiseen.

Kirjan malleja testattiin tätä kirjoitusta varten yhden aikuisen naisen ja kolmen 12-vuotiaan tytön voimin. Tytöistä yksi oli kohtalaisen kokenut lettien tekijä, muilla ei ollut paljoa kokemusta. Valitsimme kolme lettiä, jotka toteutettiin tyttöjen hiuksiin ja vertasimme sitten vaikeustasoa ja aikaa, jotka kirjassa mainitaan, omiin kokemuksiimme. Letit valittiin tyttöjen mieltymysten mukaan.

Ensimmäinen letti: Viiden osion letti (kaksi kampaa, 10 min)

5-osaletti

Totesimme nopeasti, että tämä letti vaatii erityisen paljon sorminäppäryyttä. Alun perin tätä lettiä yritti useaan kertaan tehdä 12-vuotias, siinä onnistumatta. Aikuinen sai jonkinlaisen letin aikaan muutaman yrityksen jälkeen. Tämä letti oli aikamoista aivojumppaa ja todellakin jumppaa sormille, varsinkin kun letitettävän hiukset olivat aika pitkät eli letistäkin tuli aika muhkea. Olimme sitä mieltä, että vaikeustaso voisi olla merkitty korkeammaksikin. Aikaa kului todella kauan, että tekniikan oppi, mutta letin teki lopulta varsin nopeasti.

Toinen letti: Ranskalainen kalanruotoletti (kaksi kampaa, 15 min)

ranskiskalanruoto

Letin teki tytöistä eniten lettejä tehnyt ja molemmat perusmallit olivat hänelle tuttuja. Hetken kesti opetella tekniikkaa, mutta muuten tämä letti oli kohtuullisen helppo toteuttaa. Ohjeet olivat selkeät, joten kokenut letittäjä selviää tästä letistä mukavasti. Jos et ennen ole tehnyt ranskalaista tai kalanruotolettiä, opettele ensin nämä tekniikat. Totesimme vaikeustason olevan sopiva ja aika-arviokin olisi pitänyt paikkansa hieman lyhyempiin hiuksiin.

Kolmas letti: Sydänletti (kaksi kampaa, 15–20 min)

sydänletti

Letin teki tytöistä vähemmän lettejä tehnyt ja hetken kesti ranskalaisten lettien aloittelu sopivasta kohdasta, mutta itse kampaus oli helppo toteuttaa ja vei ehkä jopa vähemmän aikaa kuin kirjassa arvioitiin. Totesimme, että vaikeustaso ei ehkä ole sama kuin edellä mainituissa, tosin voi olla, että sydämen tarkka kohdistaminen ja siistin kampauksen teko vaatii lisäaikaa. Tässä, kuten muissakin kampauksissa, olisi ollut apua hiusten kostutuksesta, kuten kirjan tekijä jo alkuohjeissa mainitsee. Kannattaa siis noudattaa kokeneemman neuvoa.

Kirja on mukava perusopas lettien tekoon, mutta tarjoaa myös lisäkikkailuun ohjeita, niitä kaipaaville. Jos omistat jo jonkun muun lettikirjan, ovat osa malleista varmasti sinulle jo tuttuja, mutta kuten hyvässä käsityökirjassakin, alussa on aina oltava perustekniikat esiteltynä ennen kuin siirrytään sovelluksiin.

Kirjan kirjoittaja aloitti lettiensä esittelyn Instagramissa ja sieltä hänet löytää nimellä @flettemamma.

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta.

VN


Markus Torgeby: Juoksijan sydän (Docendo 2016, Suom. Veikko Ahola)

Posted on

”Juostessa ei ajattele, on vain syvähengitys, ja jalat ja rauhoittava rytmi.”

Luettuani Markus Torgebyn Juoksijan sydämen halusin vain lähteä metsään juoksemaan ja minähän en juokse, vaikka juoksulenkkarit omistankin. Juoksijan sydän kertoo tositarinan nuoresta miehestä, joka oli luonnonlahjakkuus juoksussa. Valitettavasti kilpailutilanteissa juoksu ei useimmiten syystä tai toisesta kulkenutkaan ja lopulta loukkaantuminen harjoitusleirillä lopetti Markuksen lyhyen uran. Samaan aikaan Markuksen elämään toi varjoja hänen äitinsä, joka sairastaa MS-tautia. Löytääkseen elämälleen suunnan Markus päättää muuttaa asumaan metsään.

Tavallaan kirja oli hyvin yksinkertainen. Markus kuvaa ensin lapsuuttaan ja miten kaikki muuttui äidin sairastuttua. Hän kertoo juoksemista, kuinka helppoa ja luontevaa se hänelle oli:

 ”Minä rakastan juoksemista ja sitä, kuinka jaloissa ja keuhkoissa pistelee. Olen silloin elossa, olen läsnä. Sen tähden minä elän.”

Markuksen aika metsässä kesti yhteensä neljä vuotta. Välissä hän kävi puolen vuoden mittaisella harjoitusleirillä Afrikassa. Yksinkertaisuudella tarkoitan, että kirjassa ei tavallaan tapahdu kauheasti, mutta silti sitä luki ja luki. Markuksen kuvailut metsässä asumisessa ja siellä selviämisessä sekä juoksun aiheuttamista tuntemuksista olivat jollain lailla ihanan hypnoottista luettavaa. Sellaista luettavaa, että todellakin teki mieli vetää lenkkarit jalkaan ja kirmata lähimetsään. Kirja siis sopii myös niillekin, joita juokseminen ei niin kiinnosta. Tämän luettuaan se voi alkaa kiinnostamaan…

20160501_194749

Markus käsittelee hyvin myös metsään sopeutumista. Ei se helppoa ollut. Mielikuvitus tuotti ties mitä seuralaisia hänelle, mieli pauhasi ja näkymättömiä ”kummituksia” vaani alkuun nurkissa. Metsässä Markuksen on pakko pysähtyä omien ajatustensa ja tunteidensa äärelle. Ei ole mitään mihin voisi kiinnittää huomionsa ja turruttaa olonsa:

 ”Täällä minä en lue ainuttakaan kirjaa. En kuuntele radiota, en katsele televisiota. En ahmi muiden ihmisten mielipiteitä, vältyn olemasta yhteydessä mihinkään.”

Juoksijan sydän on ns. tosielämän self help -opas. Kirjassa ei vain viljellä tyhjiä siirappisia korulauseita itsensä voittamisesta ja unelmien saavuttamisesta, vaan oikeiden ihmiskohtaloiden avulla kerrotaan jotain olennaista ihmisenä olemisesta ja elämästä. Elämä ei aina ole hauskaa, joskus sattuu ja lujaa, mutta siitä huolimatta elämä jatkuu.

 ”Tiedän vain, että metsän avulla löydän suunnan elämääni.”

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta.

JG


David Duchovny: Pyhä lehmä (Like 2016, suom. Ilkka Salmenpohja)

Posted on

Paremmin näyttelijänä tunnetun David Duchovnyn teos Pyhä lehmä on hulvaton ja ajatuksia herättävä teos, joka sopii niin aikuiselle kuin nuorellekin lukijalle. Teos yllätti ainakin minut positiivisesti. Ensi alkuun ajatus romaanista, jossa päähenkilönä on lehmä, ei innostanut. Nyt olen kuitenkin iloinen, että kollegani suosituksesta tartuin kirjaan, koska kyseessä oli yksi hauskimpia lukukokemuksiani pitkään aikaan.

Oikea pyhä lehmä

Pyhän lehmän pääosassa on Elsie-lehmä, joka elelee huolettoman onnellista elämää maatilalla, kunnes yhtenä iltana hän tajuaa, mikä kohtalo lehmiä ja muita tilan eläimiä (koiria lukuun ottamatta) odottaa. Elsie huomaa sattumalta ollessaan yöllisellä karkumatkalla bestiksensä Malloryn kanssa isäntänperheen ikkunasta jotain todella järkyttävää. Sinistä valoa hohtava laatikko, jonka Elsie nimeää ”jumalankuvaksi”, sen verran haltioituneina ihmiset sitä tuijottavat. ”Jumalankuva” näyttää, miten lehmät teurastetaan, leikataan paloiksi, jauhetaan jauhelihaksi, syödään. Elsie pyörtyy järkytyksestä ja tajuaa samalla, että hänen äitinsä ei hylännytkään vapaaehtoisesti pientä tytärtään.

Toivuttuaan järkytyksestä Elsie päättää ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Hän saa selville, että Intiassa lehmä on pyhä eläin, joten hän päättää matkustaa sinne. Samassa navetassa asuva Jerry-possu aavistaa Elsien aikeet ja ilmoittaa haluavansa tulla mukaan. Myöskään Jerry ei halua lihoiksi ja on saanut selville, että Israel-nimisessä maassa ei syödä lainkaan possua. Niinpä hän päättää muuttaa Israeliin. Matkasuunnitelmat kantautuvat myös Tom-kalkkunan korviin. Tom on langanlaiha, koska hän ei halua olla pulska ja mehevä Kiitospäivän koittaessa. Tom saa selville, että hänellä on oma nimikkomaansa: Turkki (Turkey = kalkkuna) ja päättää lähteä sinne. Määränpäät selvillä ja älypuhelin varastettuna (Tom pystyy nokallaan näpyttelemään), kolmikko lähtee elämänsä seikkailuun.

Vaikka Pyhän lehmän voi lukea kepeänä aikuisten eläinsatuna, sisältää se hyviä havaintoja meistä ”ylivertaisista” ihmisistä. Kuten juuri sen, miten Elsie kuvittelee televisiota ”jumalankuvaksi”, koska lehmän mielestä ainoastaan jumalallisia asioita voidaan katsoa niin kunnioittavan hiljaisuuden vallassa. Myös ihmisten innokkuus selfien ottamiseen saa Elsieltä kritiikkiä:

”Jälkimmäisiä kuvia kutsutaan ”selfieiksi”. Ilmaus juontunee englannin kielen itsekkyyttä merkitsevästä sanasta, sillä vaikka ihmiset lähettelevät valokuvia toisilleen, he tuntuvat tekevän sen itsekkäistä syistä. On olemassa jopa iPhone-niminen puhelin, siis minä-puhelin! Minä minä minä!”

Myös ihmisten laihuudenihannointi ja pakkomielteinen suhtautuminen ruokaan ihmetyttää Elsietä:

”Ihmiset ovat omituisia. He ajattelevat ruokaa kaiken aikaa mutta tekevät parhaansa näyttääkseen sitä kuin eivät olisi koskaan ruokaa saaneetkaan.”

Pyhä lehmä on lyhyet luvut sisältävä hauska ja ihana kirja inhimillisistä eläimistä ja eläimellisistä ihmisistä. Se sopii niin aikuiselle kuin nuoremmallekin lukijalle. Jonkin verran kaksimielisiä juttuja kirja sisältää, että ehkä lapsille en tätä suosittelisi, vaikka ensi alkuun kirja hieman lastenkirjaa muistuttaakin. Kirja on täynnä populaarikulttuuriin liittyviä viittauksia, maailmanparannusta, lihateollisuuden ja lihansyönnin kritiikkiä, possu/lehmä/kalkkuna-huumoria, ystävyyttä, suvaitsevaisuutta, monenmoista elämänviisautta, hieman self helpiä (tyyliin: jokainen voi toteuttaa unelmansa, koskaan ei ole liian myöhäistä). Monessa kohtaa Elsie tykkää saarnata mutta sallittakoon se hänelle. Kyllä hän oikein viisaita puhuu:

”Olemme kaikki eläimiä, ja meillä jokaisella on oma paikkamme luontoäidin suuressa suunnitelmassa. Vain ihminen on rimpuillut erilleen olevaisen ketjusta  ja muista eläimistä, mistä on mielestäni koitunut suurta harmia ja surua sekä meille että hänelle itselleen.”

”Tiedän, että te ihmiset loukkaannutte, jos teitä kutsutaan eläimiksi, mutta te ette ansaitse tulla kutsutuksi niin ylväällä nimellä. Eläin voi tappaa elääkseen muttei koskaan elä tappaakseen.  Jos ihminen haluaa, että häntä kutsutaan jälleen eläimeksi, hänen pitää ansaita se kunnia!”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG


Bradley, Alan: Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016, Suom. Maija Heikinheimo)

Posted on

Jos pidät Agatha Christien henkilöhahmoista Miss Marplesta tai Poirotista, pitdät varmaankin Bradley luomasta henkilöhahmosta Flavia de Lucesta. Flavia on 11-vuotias nokkela harrastelijasalapoliisi ja intohimoinen kemian harrastaja. Kirjassa tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun Englantiin Bishop´s Laceyn kylään sekä Flavian kotikartanoon Buckshawiin. Filminauha kohtalon käsissä on jo neljäs suomennettu Flavia de Luce-sarjan kirja ja lisää on tulossa syksyllä.

Kirjan tapahtumat alkavat, kun kuuluisa elokuvaohjaaja sapuu kuvaamaan uutta elokuvaansa Buchshawin kartanoon, jonka Flavian isä on rahapulassa vuokrannut elokuvaväelle. Pian tapahtumat alkavatkin tiivisty, kun sankka lumisade saartaa kartanon. Murha onkin vain ajan kysymys, mutta kuka on uhri ja kuka on syyllinen? Tapahtumien taustat juontavat juurensa jo sota-ajalle ja Flavian tädilläkin on asiasta jotain tietoa. Myös joulupukin odotus sotkee kuvioita.

Filminauha kohtalon käsissä on taattua Flavia de luce-sarjan laatua ja siinä seikkailevat aiemmista kirjoista tutut hahmot sekä Flavian luotto-polkupyörä :). Kirja sopii kaikille sellaisille dekkarien ystäville, jotka pitävät enemmän rauhallisista ja kuvailevista kirjoista kuin hyytävistä trillereistä. Kuten kirjassa itsessäänkin komisario Hewitt tokaisee : ”Ihan kuin Agatha Christien kirjassa”, kertoo kirjasta paljon.

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta.

A-M S

 


Wyld, Evie: Kaikki laulavat linnut (TAMMI 2016, Suom. Sari Karhulahti)

Posted on

”- – ja elämä on aina tällaista ja minä olen aina täällä.”

Näin päättyy Evie Wyldin romaani Kaikki laulavat linnut, joka on voittanut sekä EU:n kirjallisuuspalkinnon että Miles Franklin Award -palkinnon.

Romaani tarjoaa raikkaan ja yllättävän tavan kuvata yhden naisen selviytymistä maailmassa, joka ei häntä ymmärrä. Tarina on samaan aikaan kaunis ja ruma, hellä ja väkivaltainen. Se on ristiriitojen summa, aivan kuin elämä.

Wyld KLL
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Britannian rannikolle, jossa päähenkilö Jake asuu koiransa ja lampaidensa kanssa. Jake on kotoisin Australiasta ja myös sinne lukija pääsee matkustamaan, lukiessaan Jaken elämän vaiheista, hieman kerrallaan. Jaken kohtaamiset ihmisten kanssa ovat jokseenkin jäykkiä ja suhde vastakkaiseen sukupuoleen on ehkä hieman kieroutunut. Kirjassa hienoa on se, miten kirjan edetessä, ymmärrät päähenkilön toimia yhä paremmin.
Romaanin henkilöt eivät ole sitä mitä aluksi luulet. Aluksi hyväntahtoiseksi mieltämäsi henkilö ei ehkä sitä oikeastaan olekaan; selkeästi ikävän oloinen voikin osoittautua omalla tavallaan helläksi ja rakastavaksi. Luonnekuvaukset rakentuvat kirjan viimesivuille asti, sillä kirjalla on erikoinen tapa siirtyä ajassa edestakaisin luvusta toiseen. Mitä pitemmälle kirjassa pääset, sitä kauemmas menneisyyteen kurkistat.
Kirja esitellään trillerinä ja toki siinä on oma jännitysmomenttinsa. Jokin tappaa Jaken lampaita ja Jake näkee suuren tumman pedon kuljeskelevan lähimaastossa. Trilleriä tästä kirjasta ei kuitenkaan mielestäni saa, pääpaino on Jaken elämäntarinalla. Nämä kaksi asiaa kuitenkin kietoutuvat mielenkiintoisella tavalla yhteen ja ratkaisu jätetään lukijan pääteltäväksi. Uskotko ovia availeviin, lampaita tappaviin villipetoihin vai onko asialla synkän elämän luomat varjot ja ahdistunut ihmismieli?
Kaikki laulavat linnut saa lukijan ajattelemaan, arvailemaan ja analysoimaan. Se voi olla suorastaan ärsyttävääkin luettavaa, mutta huomaat silti jatkavasi lukemista. Jos kronologinen kerronta ei ole sinulle tärkeää tai kaipaat jotain hieman erilaista luettavaa, tässä sinulle kirja. Jos kaipaat kaukomaille, Wyldin kirja taitavasti kuljettaa sinut tuuliselle Britannian rannikkoalueen saarelle sekä kuumaan ja kuivaan Australiaan.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

VN


Rannela, Terhi: Frau (Karisto 2016)

Posted on

”Historiantutkimus on vasta viime vuosikymmeninä havahtunut huomaamaan, että suurmiesten takana on vaimoja ja lapsia.”

Frau

Kirjailija Terhi Rannela on kirjoittanut hienon romaanin yhdestä pahamaineisen suurmiehen vaimosta. Fraun pääosassa on Lina Manninen, joka oli toisen maailmansodan aikaan naimisissa Reinhard Heydrichin kanssa. Heydrich oli ensin natsi-Saksan keskusturvallisuusviraston päällikkö ja myöhemmin Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija. Heydrich tunnetaan myös nimellä Prahan teurastaja. Tarina alkaa vuodesta 1984, kun historioitsija Erich Richter saapuu haastattelemaan Linaa. Vaikka Richter oli tutkinut myös Heydrichia, koki hän Heydrichin vaimon huomattavasti kiinnostavampana persoonana. Lina olikin poikkeus, toisin kuin muut kansallissosialistien jälkeläiset, hän ei ollut koskaan pyytänyt anteeksi miehensä tekoja. Päinvastoin Lina puolusti miestään heti Richterille. Hän halusi Richterin kiinnittävän huomiota, että hänen miehensä alaisuudessa kansalaisten ruokakorttien annoskoot nousivat, hänen miehensä perusti soppakeittiöitä ja valvoi tarkemmin kuin edeltäjänsä mustan pörssin kauppaa. Kukaan maassa ei nähnyt Linan mukaan nälkää, kun hänen miehensä toimi käskynhaltijana.

Toisin kuin miehensä Lina oli ollut jo alta parikymppisenä innokas natsi-ideologian kannattaja. Lina kuvataan voimakastahtoiseksi naiseksi, jota monet SS-miehetkin pelkäsivät. Hän ei koristautunut kuin Magda Goebbels, vaan oli ulkopuolisten silmissä hyvin tavallisen naisen oloinen. Nainen, joka ei olettanut aina, että suuren kartanon palvelusväki olisi passannut häntä. Linasta piirtyy ristiriitainen kuva. Toisaalta hän oli äidillinen ja rakasti hoitaa ruusujaan. Toisaalta hän antoi tappokäskyjä ja huusi palvelusväelle, käskytti vartijoita ja kohteli kaltoin työvoimaa.

”Lina oli aina ollut nainen, josta oli puhuttu. Eikö sekin ollut saavutus? Useimmille Lina oli ollut liikaa, hänen äänensä, hänen kokonsa, hänen tahtonsa, mutta kenellekään ei liian vähän.”

Lina eli sodan aikana ylellistä elämää yli 30 huonetta käsittävässä kartanossaan lastensa kanssa. Sodan julmuus ja rumuus eivät ulottuneet muurien sisäpuolelle, jossa kartano puutarhan keskellä sijaitsi. Todellisuus iskikin vasten kasvoja vuonna 1942, kun Heydrich salamurhattiin Tšekin vastarintaliikkeen toimesta. Murhan jälkeen Hitler lupasi miljoonan kruunun arvoisen palkkion vihjeen antajalle, joka johtaa syyllisten kiinniottoon. Samalla hän määräsi, että jokainen salamurhaan osallistunut perheineen ammutaan.

Terhi Rannelan Frau on paras tänä vuonna lukemani kirja. Kirjassa edetään kahdella aikatasolla. Rannela kuvaa vuotta 1942 niin Linan kuin tavallisten tsekkiläistenkin näkökulmasta. Ollaan myös vuodessa 1984, jossa Richter yrittää parhaansa mukaan haastatella menneen loiston päivistä kiinni pitävää vanhaa rouvaa, Lina Mannista. Frau on romaani syyllisyydestä, katumuksesta ja toipumisesta. Se pohtii, kenen suru on suurempi suru, voiko pahantekijä myös surra, kenellä on oikeus suruunsa? Onko Lina oikeutettu suremaan aviomiestään, vaikka aviomies olikin tappaja? Rannela tuo hyvin myös esiin sodan mielivaltaisuuden. Sen, kuinka pieneltä vaikuttanut teko, voi johtaa kokonaisen kylän ja sen ihmisten tuhoamiseen. Vaikka kirjassa käsitelläänkin holokaustia, ei Rannela mässäile kuolemalla ja kurjuuskuvauksilla. Kieli on kaunista ja soljuvaa. Ihmisten kohtalot jäävät kummittelemaan. Mitä esimerkiksi tapahtui lopulta Samuelille? Joka ennen sotaa opetti kirjallisuutta ja rakasti Senecaa, mutta joutui sodassa kaivamaan joukkohautaa? Selvisikö hän?

Rannela pohtii Erichin välityksellä myös, onko Linan ja hänen miehensä ajatusmaailma ymmärrettävissä? Vai voidaanko ajatukset selittää ajan hengellä? Voiko ihminen vapaasti itse valita ajatusmaailmansa? Rannela päätyy toteamukseen, että ”ajattelulla oli rajat kuin taululla kehykset, vaikka ihminen luuli olevansa vapaa ja erityinen.”

”Kuinka hän voisi kertoa heille, että muisti oli kuin meri? Että se mikä oli kaikkein painavinta, putosi pohjaan. Merenpohja oli muistojen kalmisto.”

Jos Rannelan kirja vie mennessään, suosittelen tutustumaan myös kirjailijan työpäiväkirjaan, joka on luettavissa Kariston nettisivuilta.

http://karisto.fi/portal/suomi/kustannusliike/ajankohtaista?bid=220&vid=3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

JG


Nuotio, Eppu & Soininen, Pirkko: Nainen parvekkeella (Bazar 2016)

Posted on

Taidemaalari Albert Edelfelt, hänen mallinsa ja elämänkumppaninsa Virginie, portinvartijapariskunta Hortense ja Baptiste Mullins, nuori dokumentaristi Salome Virta, eläköitynyt virkamies A.S. Salomaa, hänen poikansa yrityskonsultti Tuomas, Tuomaksen ex-rakastajatar Giulia sekä mysteerinen ja hysteerinenkin taiteentutkija Maurice Dubuffet. Näin monimuotoisen joukon ympärille Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella -rikosromaani kietoutuu. Kaiken keskiössä on kuitenkin kirjan nimen mukaisesti Albert Edelfeltin vuonna 1884 maalaama taulu Nainen parvekkeella.

8867432 bukobject

(Lähde: https://www.bukowskis.com/fi/auctions/F169/75-albert-edelfelt-nainen-parvekkeella-la-parisienne)

Berliinissä asuva dokumentaristi Salome Virta haluaa tehdä dokumentin itselleen rakkaasta Nainen parvekkeella -taulusta, jota varten hän ottaa yhteyttä taulun omistajaan, Suomessa asuvaan A.S. Salomaahan. Aluksi Salomaa suhtautuu vastahakoisesti yhteydenottoihin, mutta kuultuaan Virralta, että Pariisissa olevalla taiteentutkijalla on hallussaan ennen näkemättömiä luonnoksia Edelfeltiltä, herää hänenkin kiinnostuksensa. Kun Salomaan poika Tuomas kuulee isänsä yhteistyöstä dokumentaristin kanssa, hän on vakuuttunut, että nainen vain hyväksikäyttää helppouskoista vanhusta. Kirjan edetessä on selvää, että joku hyväksikäyttää jotakuta, mutta ei ehkä niin kuin Tuomas asian kuvittelee. Tuomaksen elämää hankaloittaa myös ex-rakastajatar Giulia, joka ei noin vain hyväksykään suhteen päättymistä.

 Nainen parvekkeella

Kirjassa vuorotellaan kahdella aikatasolla, toisaalla ollaan vuodessa 2015, jossa Salome yrittää selvittää taulun ja luonnosten arvoitusta. Eli kuka on taulun mallina? Onko se Thérѐse vai onko hän sittenkin Albertin edellinen malli ja mahdollisten lasten äiti Virginie? Mitä Virginielle tapahtui? Entä mitä Virginien ja Albertin lapsille? Miksi luonnokset ovat olleet näin kauan piilossa? Mitä uutta luonnoksista selviää? Toisaalla ollaan vuodessa 1883, kun Albert Edelfelt elää Pariisissa yhdessä edellä mainitun mallinsa Virginien ja heidän mahdollisten yhteisten lastensa kanssa. Kirjan mielenkiintoisinta antia itselleni olikin Albertin ja Virginien tarina. Aikoinaan suorastaan ahmin taidehistorioitsija Anna Kortelaisen Virginie -teoksen. Kirjan tekijät ovatkin hyödyntäneet Kortelaisen asiantuntemusta kirjaa kirjoittaessaan.

Nainen parvekkeella on sujuvasti etenevä, yllättäviä käänteitä sisältävä mysteeri taulusta, naisen ja miehen sekä pojan ja isän välisistä suhteista.

”Ymmärrän hyvin, että kielipuolena on kurjaa oleskella Pariisissa, vaikka se onkin sentään – Pariisi. Kaupunki, jossa kauan sitten olin kovin onnellinen ja onneton samaan aikaan. Edelfeltiä Pariisi aina lohdutti. Ehkä sinäkin voisit kävellä parin korttelin päähän Luxembourgin puistoon ja unohtaa hetkeksi koko tämän seikkailun ja dokumenttisi. Käy ostamassa siitä alakerran leipomosta patonkia, sekatavarakaupasta viikunoita ja juustoa ja pullo punaviiniä. Mene sinne plataanipuun alle varjoon, levitä viltti allesi ja sulje silmäsi. Lepohetki voisi tehdä sinulle hyvää.”

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta.

JG


Yuval Noah Harari: Sapiens -Ihmisen lyhyt historia (Bazar 2016, Suom. Jaana Iso-Markku)

Posted on

Kuten kirjan nimikin jo kertoo, on ihmisen ikä (noin 6 milj. vuotta) todella lyhyt verrattuna maapallon ikään (noin 4,5 mijardia vuotta). Homo sapiensin kehityttyä vallitsevaksi ihmislajiksi ja muiden lajien, kuten esim. Neanderdalin ihmisten kuoltua sukupuuttoon, on ”viisas ihminen” saanut aikaan monenlaisia muutosta ja hävitystä planeetallamme. Harvoin tulemme ajatelleeksi, että kirjan mukaan jo ennen maaviljelyn vallankumousta, metsästä-keräilijä ihmiset aiheuttivat varsinkin megafaunalle ennennäkemättömän sukupuuttoaallon tai että siirtyminen maanviljelyyn ja paikallaan pysyvään kulttuuriin, ei merkinnyt ihmiselle välttämättä hyvinvoinnin lisääntymistä vaan se muunmuassa yksipuolisti ruokavaliota ja alkoi kasvattaa rajusti ihmisten lukumäärää. Homo sapiensin leviämisen ympäri maapalloa ja tämän ihmislajin ”voittokulun” ovat mahdollistaneen ihmisten kyky tehdä yhteistyötä ja usko kuvitteellisiin järjestyksenpitäjiin, kuten rahaan, imperiumiin ja uskontoon, jotka ovat yhtenäistäneet ihmiskuntaa. Myös kirjoitustaidolla ja matematiikan kehittymisellä on ollut keskeinen rooli. Kuitenkin kirjan lainauksen mukaan ” Kirjoitus syntyi inhimillisen tietoisuuden palvelijaksi, mutta siitä on yhä enenevässä määrin tulossa sen herra”. Myöskään ihmisen kuvitteelliset järjestykset eivät olleet kaikille hyvä asia. Tästä kärsivät usein mustat ja naiset. Hararin mukaan vapaus ja tasa-arvo ovat ristiriidassa keskenään. Ratkaiseva hetki ihmiskunnan historiassa on ollut vuosi 1945, jolloin räjäytettiin atomipommi. Hararin sanoin ” Tuosta hetkestä alkaen ihmiskunnalla oli kyky paitsi muuttaa historian kulkua myös tehdä siitä loppu”. Homo sapiensin jatko maapallolla riippuu paljolti kirjan mukaan siitä miten vastuullisesti pystymme hallitsemaan ylivertaisuuttamme, vai sorrummeko ylentämään itsemme jumalaksi, joka ei ole teoistaan vastuussa kenellekkään.

Sapiens kirja oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, mutta siinä olisi voinut olla asiat tiivistetymmin esitettynä. Joitain yksityiskohtia olisi siis voinut jättää pois. Suosittelen Sapien kirjaa kaikille varhaishistoriasta tai vaikkapa ympäristönsuojelusta kiinnostuneille. Myöskin talouden eri ”ismeistä” (esim. liberalismi) kiinnostuneet löytävät kirjasta ajatuksia. Lähde siis matkalle Homo Sapiensin mukaan.

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta!

A-M S

IMGP1372

 


Billmark, Mats & Susan: Elä enemmän, stressaa vähemmän (WSOY 2015, suom. Tommi Uschanov)

Posted on

Elä enemmän, stressaa vähemmän on ruotsalaisen pariskunnan Mats ja Susan Billmarkin kirjoittama self help -opas, joka pohjaa pariskunnan omiin kokemuksiin. Kirja on hyvin käytännönläheinen. Jokaisen luvun lopussa lukijalle tarjotaan erilaisia kysymyksiä ja harjoituksia, joiden avulla lukija voi päästä eroon stressistä ja turhasta murehtimisesta sekä tunteakseen enemmän onnellisuutta.

”Ei ole mitään sellaista kuin epäonnistuminen! Ainoa tapa epäonnistua on olla yrittämättä lainkaan.”Elä enemmän stressaa vähemmän

Kirja ei varsinaisesti tarjoa mitään uutta paljon self help -kirjallisuutta lukevalle. Kirja siis sopiikin hyvin, jos self help -kirjallisuus ei ole vielä kovin tuttua. Vaikka lähdeluettelossa mainitaan self help -genren ”gurut” Eckhart Tolle, Deepak Chopra, Wayne Dyer, Jon Kabatt-Zinn ja Don Miguel Ruiz, on teksti hyvin ymmärrettävää, eikä liian korkealentoista.

”Älä pidä mitään itsestään selvänä, äläkä ota asioita henkilökohtaisesti.”

Kuten monessa muussakin genren kirjoissa, niin myös tässäkin korostetaan läsnäolon merkitystä, armollisuutta ja lempeyttä itseään kohtaan. Useimmissa kohdissa tekijät tuovat avoimesti esiin omia ongelmiaan ja kertovat, kuinka he ovat päässeet kohti tasapainoisempaa elämää. Erona moneen self help -kirjaan, tässä keskityttiin monissa kohdin myös lasten ja nuorten kokemana stressiin. Tekijät korostivat, miten vanhempien käytös vaikuttaa lapsiin. Aikuisen stressinhallinta vaikuttaa positiivisesti myös lapsiin.

”Keskity siihen, mikä ympärilläsi on hyvin.”

Kirjassa ruoditaan myös ajanhallintaa ja töiden organisointia, millä luonnollisesti on merkitystä stressinhallinnassa. Henkisten harjoitusten lisäksi kiinnitetään huomiota myös liikuntaan ja unenlaatuun. Osansa saavat myös hyvien tapojen opettaminen sekä luovuus, kuten käsitöiden tekeminen sekä tavarapaljouden pienentämisen merkitys onnellisuudelle. Lopussa tarkastellaan myös värien merkitystä hyvinvoinnille. Billmarkit muistuttavat, että on väliä millä värillä asuntonsa eri tilat sisustaa, esimerkiksi punainen lisää adrenaliinia, keltainen kohottaa vireystasoa ja sininen rauhoittaa.

Kaiken kaikkiaan Billmarkkien kirja on hyvän mielen kirja, joka tarjoaa ihan varteenotettavia vinkkejä, jotka jokainen voi arjessaan toteuttaa ja näin pystyä elämään enemmän ja stressaamaan vähemmän.

”Jokainen päivä on uusi, ja SINÄ voit päättää, miten haluat kokea sen.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 JG


Hannu Nyberg: Olavi Virta – Hurmiosta turmioon (Into 2015)

Posted on

Tietokirjailija ja Olavi Virta -keräilijä Hannu Nyberg kirjoittaa heti teoksensa alussa: ”Kirjani ei tavoittele tavanomaista kronologista kehdosta hautaan -elämäkertakaavaa, kaukana siitä.” Olavi Virta – Hurmiosta turmioon on sirpalemainen kokonaisuus, jossa Nyberg pyrkii kokoamaan monipuolisesta lähdeaineistoon kuvan Olavi Virrasta. Tekijä itsekin tunnustaa, että totuutta hänkään ei löydä. Mutta lukija voi Nybergin kirjan avulla muodostaa oman näkemyksensä tähdestä nimeltä Olavi Virta. Vaikka vauhti ja yksityiskohtien runsaus välillä jopa hengästyttävät, sirpaleisuuden etuna on, että kirjaa voi halutessaan lukea sieltä täältä.

”Liioitellen sanottuna, muut lauloivat niin kuin osasivat, Olavi Virta niin kuin halusi.” -Hannu Nyberg

Nyberg Olavi Virta

Teos sisältää runsaasti anekdootteja ja mielenkiintoisia tiedonjyviä 1950-60-luvun musiikkiteollisuudesta. Esimerkiksi kun Virta levytti kappaleen Lannevannelaulu, levytti saman laulun myös Anja Piipponen. Erikoista kyllä molempien taustalla käytettiin tismalleen samaa Ossi Runnen johtamaa orkesteritaustaa. Nyberg myös kertoo, kuinka C-kasetti keksittiin jo 1963, mutta se yleistyi Suomessa vasta 1970-luvun alussa.  Kirjassa esiintyvät Virran lisäksi myös muut 1940-60-luvun eturivin viihdyttäjät, kuten Tapio Rautavaara, Esa Pakarinen, Laila Kinnunen…

”Hän [Olavi Virta] näki minut takaa, söpön tytön, ja hän yhtäkkiä räväytti grrr! Käännyin ympäri ja hän sai elämänsä korvapuustin.” –Laila Kinnunen

Nybergin kirjoitustyyli on lennokasta, persoonallista. Hän ei pelkää sanoa mielipiteitään. Teos onkin räväkkä ja suoraviivainen! Äänessä on myös mahdollisuuksien mukaan itse Olavi Virta:

”Minusta on väärin, että nykyisin päästään niin helposti pinnalle. Määkii vain hiukan ja sitten hän on muka kyky ja hänestä leivotaan väkisin pop-tähti. Todellinen kyky pääsee kyllä pinnalle enemmin tai myöhemmin ja ilman väkisin pukkaamista. Mutta työtä pitää tehdä. Kyllä me vanhat tiedämme, miten suuren työn takana oli levylle pääseminen.”

Nyberg käy myös perusteellisesti läpi Virran levytykset, televisioesiintymiset, kiertueet ja keikat. Hän myös käsittelee Virran vaikutusta esimerkiksi suomalaiseen kirjallisuuteen ja laululyriikkaan sekä käy läpi Virrasta suunniteltuja elämäkertaelokuva ja -teatterihankkeita. Kirja sisältää runsaan kuvituksen niin itse Virrasta, häneen liittyvistä levytyksistä kuin lehtiartikkeleistakin.

”Olavi Virta sai elämältä minkä halusi ja enemmänkin ymmärtämättä, että samalla hän menetti kaiken, mitä hänellä oli. Mukaan lukien itsensä.”

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta.

JG

 


Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus (Gummerus 2016, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)

Posted on

”Ihmisen suurin aarre on hänen oman sydämensä viisaus.”

Miten menestynyt newyorkilainen lakimies, joka katoaa kuin tuhka tuuleen eräänä arkisena aamuna ja sokealla burmalaisessa munkkiluostarissa asuvalla nuorukaisella on yhteistä? Ja kuka on salaperäinen Mi Mi? Näitä kysymyksiä pohtii Julia, joka on matkustanut Burmaan selvittämään lakimiehenä työskennelleen isänsä kohtaloa. Selvittäessään mitä isälle oikein tapahtui, Julia joutuu pohtimaan kysymystä, kuinka hyvin oikein tunnemme omat vanhempamme?

”Rakkaus tekee meistä kauniita.”Sydämenlyönneissä ikuisuus uusi

Sydämenlyönneissä ikuisuus on kertomus rakkaudesta ja sen kestävyydestä, riippumatta siitä montako tuhatta kilometriä tai useita vuosikymmeniä on kahden rakastavaisen välissä. Tarina alkaa Burmasta, jossa Julia on etsimässä neljä vuotta aiemmin kadonnutta isäänsä. Etsintä oli käynnistynyt hänen löytäessään vanhan rakkauskirjeen, jossa hänen isänsä kirjoittaa salaperäiselle Mi Mille. Burmassa Julia saa oppaakseen U Ban, miehen joka tietää hämmästyttävän paljon Juliasta, vaikka he eivät ole koskaan tavanneet, mutta mikä vielä mystisempää hän tuntuu tietävän myös Julian kadonneesta isästä.

”Tin Win oli selittänyt hänelle, ettei yksinomaan lukenut kirjoja vaan matkusti niiden kanssa, että ne veivät hänet muihin maihin ja tuntemattomille mantereille ja että niiden avulla hän oppi tuntemaan aina vain uusia ihmisiä, joista monista tuli hänen ystäviään.”

Tämän kirjan avulla matkustat taianomaiseen Burmaan, jossa Tin Winin johdatuksella saat kuulla miltä perhosten siiveniskut kuulostavat, kuinka Mi Min sydän sykkii mitä kauneimmin hänen rinnassaan ja ymmärtämään, että hiljaisuudessakin on ääniä, jos niitä maltaa keskittyä kuuntelemaan. Kirja johdattaa lukijansa burmalaiselle kuhisevalla torille, kosteaan ja kuumaan viidakkoon, istumaan kannon päälle ja katsomaan kaukaisuuteen. Kirjaa lukiessa tulikin mieleen Paulo Coelhon teokset elämänviisauksineen ja koskettavine elämänkohtaloineen.

”Maailma supistuu, menee aivan sijoiltaan, kun ihminen vihaa tai pelkää.”

Sydämenlyönneissä ikuisuus on saksalaisen Jan-Philipp Sendkerin esikoisromaani, joka on käännetty yli 20 kielelle. Ja tiedoksi kaikille, jotka kirjan lukevat: longyi on kahdesta kankaasta yhteen ommeltu vaate, jota sekä miehet että naiset käyttävät. Sendker on kirjoittanut tarinalle myös jatkoa A Well-Tempered Heart, joka jatkaa Julian tarinaa.

Elämä ei lopu kuolemaan, vaan kuolema on yksi vaihe elämää.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG