Andy Weir: Yksin Marsissa (Suom. Kaj Lipponen, Into 2015)

”Ympärilläni on pölyä, kiviä ja loputonta tyhjää aavikkoa, joka ilmansuuntaan. Marsin kuuluisa punainen väri on peräisin rautaoksidista, joka pinnoittaa koko planeetan. Tämä ei ole vain aavikko. Tämä on niin vanha aavikko, että se ruostuu.”

Sanon jo heti alkuun, Yksin Marsissa oli HYVÄ!

Kuuden hengen miehistö on laskeutunut Mars-planeetalle. Voimakas myrsky yllättää miehistön ja yksi jäsenistä Mark menehtyy. Olosuhteet ovat liian vaaralliset, että miehistö voisi noutaa Markin ruumiin pelastusalukseen, joten he joutuvat jättämään ruumiin yksin rautaiselle planeetalle. Mutta… Mark ei olekaan kuollut vaan aluksen jätettyä Marsin, Mark tulee tajuihinsa ja tajuaa karmaisevan tilanteensa. Hän on yksin Marsissa ja kaikki luulevat hänen kuolleen. Alkaa henkeäsalpaava selviytymiskamppailu, jossa suurta osaa näyttelevät hieman yllättäen perunankasvatus, 1970-luvun amerikkalaiset televisiosarjat ja disco-musiikki, ”Dancing queen, young and sweet, only seventeen…..”.

”Oli uskomattoman tylsää, joten miestiskelin itselleni teemalaulua! Jotakin tilanteeseen sopivaa. Kandidaateista ei ole pulaa: David Bowien ”Life on Mars?”, Elton Johnin ”Rocket Man”, Gilbert O’Sullicanin ”Alone Again (Naturally)”. Päädyin Bee Geesin kappaleeseen “Stayin’ Alive”.”

Lukuunottamatta kaikkia yksityiskohtia mitkä liittyivät mm. kemiaan, fysiikkaan, aerodynamiikkaan ja tietotekniikkaan, tämä oli mukaansatempaava kirja, jossa jännitys pysyi yllä viimeisille sivuille saakka. Edellä mainitut aiheet eivät varmasti tuota päänvaivaa niitä ymmärtäville, mutta minunkaltaiselleni humanistille ne menivät vähän kohteesta ohi.

”Jos happigeneraattoriin tulee konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, mikä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossakin vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään. Niinpä. Kusessa ollaan.”

Itse jännittävän tarinan lisäksi, kirjan ehdottomasti parasta antia oli itse päähenkilö Mark Watney, botanisti ja mekaniikan insinööri. Markin ongelmanratkaisukyky tilanteessa kuin tilanteessa on jotain uskomatonta mutta parasta oli kuitenkin hänen mahtava asenteensa, jossa mustalla huumorilla oli vankka sija. Joista seuraavat sitaatit käyköön todistusaineistoksi:

”Olen nyhtänyt nousijasta huipputärkeää laitteistoa oikein urakalla. On rauhoittavaa tietää, ettei kiertoradalle laukaistavaan alukseen jää minkäänlaista kiusallista varajärjestelmää, joka turhaan vain roikkuisi mukana.”

”Ja jos pääsen takaisin Maahan, olen kuuluisa, onko näin? Monet vastukset voittanut peloton astronautti, niinhän? Naiset rakastavat sellaista. Motivaatio koheni silmissä.”

Kirjaa lukiessa jäi mietityttämään vain yksi asia, miksi kukaan haluaa vapaaehtoisesti mennä Marsiin? Ja miten ihmeessä sinne voidaan koskaan asuttaa ihmisiä, jos elo maapallolla käy mahdottomaksi, koska ei se kovin mahdollista tunnu tämän kirjan perusteella olevan Marsissakaan.

“Se loppuu nyt. Nyt ei ole enää mitään tehtävänä, ei enää luontoa voitettavana. Olen jättänyt viimeisen kengänjälkeni tomuiseen punaiseen hiekkaan. Lähden Marsista tänään, tavalla tai toisella.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

66 − 60 =