Jevgeni Vodolazkin: Arseninen neljä elämää (Suom. Elina Kahla, Into 2015)

Posted on

Arsenin neljä elämää sijoittuu 1400-luvun Venäjälle ja se kertoo parantaja Arsenin tarinan. Teokselle myönnettiin Big Book Award, joka on Venäjän merkittävin kirjallisuuspalkinto. Jevgeni Vodolazkin on muinaisvenäläisyyden kirjallisuuden tutkija, joka on erikoistunut keskiaikaisiin käsikirjoituksiin ja houkkien elämäkertoihin.

Arseni kasvaa isoisänsä hoivissa, joka opettaa tälle parantamisen salat. Isoisä neuvoo oikeat yrtit ja kasvit, joiden avulla ihmiset voidaan parantaa. Tästä taidosta huolimatta, Arseni epäonnistuu tärkeimpänsä ihmisen pelastamisessa. Hänen rakastettunsa Ustina kuolee lapsivuoteeseen. Saadakseen Ustinan sielun pelastetuksi sekä rangaistakseen itseään syyllisyydestä, Arseni lähtee pois kodistaan. Seuraa vaiherikas, tuskainen, mutta myös toivon ja ilon sävyttämä pyhiinvaellusmatka halki Venäjän Jerusalemiin saakka.

”Sinun tiesi on vaivalloinen, sillä sinun rakkaustarinasi on vasta alussa. Tästä lähin, Arseni, kaikki on kiinni sinun rakkautesi voimasta. Ja tietenkin myös sinun rukouksesi voimasta.”

Matkallaan Arseni ei pysty pitämään salassa parantamisen lahjaa. Avunsaajan tullessa vastaan, hän tarjoutuu auttamaan. Vaikka Arseni hyödynsi parantamisessaan yrttejä, voimakkain lääke löytyi kuitenkin hänen sisältään. Hän syventyi rukoukseensa niin voimallisesti, että hänestä tuli potilaan kanssa yhtä. Jokaisen parannetun potilaan myötä Arseni parantui myös. Vaikka Ustinaa ei enää ollut, ei se estänyt Arsenia puhumasta hänelle ja kertomasta elämästään ja näkemästään. Arseni yrittää parhaansa elää kahden edestä, hänen ja Ustinan, jolta elämä jäi kesken. Hän joutuu kuitenkin toteamaan, että elämää ei voi elää vain kertomalla.

”Elämä kokonaisuudessaan, kaikkine yksityiskohtineen, ei sitä oikein voi kertomalla välittää.”

Arsenin neljä elämää on kertomus ikuisesta rakkaudesta, hengellisyydestä ja siinä kilvoittelussa, parannuksesta ja kaukaisesta ajasta, jossa kuitenkin on jotain tuttua. Se on historiallinen romaani, seikkailukertomus, rakkaustarina. Kirjaa lukiessa mietti monesti, että ymmärränkö kaiken lukemani. Koska vaikka pinnalta katsoen teksti eteni verkkaisesti eteenpäin, koko ajan oli tunne, että jotain suurempaa tapahtuu pinnan alla. Venäläinen kirjallisuus on minulle todella vierasta ja kenties tämä kirja avautuu aivan eri tavalle sellaiselle lukijalle, jolle maan historia ja kirjallisuus ovat tutumpia. Joskus itselle tuli hetkiä, jolloin teki mieli luovuttaa, mutta jokin kirjassa sai minut jatkamaan. Ja hyvä niin, loppua kohden kaikki vain tiivistyi ja alun verkkaisuus oli tiessään. Yhtäkkiä kirjasta, joka oli välillä lojunut yöpöydälläni kirjapinon alimmaisena, tulikin varsinainen ”page turner”.

”Elämä muistuttaa mosaiikkia ja hajoaa säpäleiksi.”

JG

Kiitos kustantajalla arvostelukappaleesta.


Mila Teräs: Jäljet (Karisto 2017)

Posted on

Jäljet on Mila Teräksen toinen aikuisten romaani. Enimmäkseen hänet tunnetaan lasten- ja nuortenkirjoistaan, kuten Telma-sarjastaan. Luettuani tämän kirjan, toivon vain, että Teräs jatkossa kirjoittaisi enemmän myös aikuistenromaaneja. Jäljet oli nimittäin yksi tämän vuoden parhaimpia mitä olen lukenut.  Mielipiteeseeni vaikuttaa toki paljon se, että pidän Helene Schjerfbeckin taiteesta ja olen kiinnostunut hänen elämästään.

Jäljet on siis kaunokirjallinen kuvaus Schjerfbeckistä, se ei ole elämäkerta vaikka romaanin pohjana on käytetty mittavaa lähdeaineistoa, niin alkuperäislähteitä kuin tutkimuskirjallisuuttakin. Romaanissa viimeisiään elinpäiviään elävä taiteilija muistelee mennyttä. Sitä miten hänestä tuli taiteilija, mitä uhrauksia kutsumuksen seuraaminen vaati sekä suhdettaan äitiinsä ja omaan taiteeseensa. Taiteilijan elämä ei näyttäydy helppona ja ongelmattomana. Helene kärsi kun ei saanut keskittyä vain työntekoon, vaan hänen oli myös huolehdittava äidistään ja heidän yhteisestä taloudestaan. Ongelma, johon harva miestaiteilija törmäsi, koska heillähän oli aina joko vaimo, sisar, tai äiti huolehtimassa taloudenpidosta. Helene kokikin ”hukkuvansa tiskiveteen”.

Samalla Helene kuitenkin kärsi siitä, että hänellä oli elämässään vain taide. Helene Schjerfbeck ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia. Hänellä oli nuoruudessaan suhde englantilaiseen mieheen, josta tiedetään hyvin vähän. Hän määräsi suhteen loputtua ystäviään ja sukulaisiaan tuhoamaan kaikki kirjeet, joissa oli maininta tästä miehestä. Helene kaipasi toista ihmistä rinnalleen, ja koki, että vain rakastettu nainen pystyi parhaimpaansa. Mutta vaikka Helene välillä unelmoikin ”kotihengettären” osasta, maalaaminen oli silti hänelle se suuri rakkaus:

”Maalaaminen, miten mahdoton se on! Mutta vain se pitää minut kiinni tässä elämässä, muuta oljenkortta ei ole. Edes pieni hetki työtä, se riittää, ajattelen ja lasken siveltimen.”

Jäljet käsittelee myös äidin ja tyttären välistä ristiriitaista suhdetta. Helene asui enimmäkseen äitinsä kanssa. Hänen isänsä kuoli kun hän oli vielä nuori. Olga-äiti oli kovia kokenut nainen, joka oli joutunut miehensä lisäksi hautaamaan myös oman lapsensa. Olga ei aina ymmärtänyt Helenen maalaamisen tarvetta. Olga oli seurallisempi ja ns. järki-ihminen. Helene puolestaan kaipaisi hiljaisuutta ja viihtyi enemmän omissa mielikuvitusmaailmoissaan. Luonnollisestikin tämä aiheutti toisinaan kitkaa äidin ja tyttären välisessä suhteessa. Ja kun Helene pääsi hetkeksi elämään omillaan palvelija apunaan, on riemu sen mukainen:

”Äkkiä minulla on kaikki mitä olen vuosikymmeniä toivonut. Kesän vihreys ja vapaina kuohuvat pilvet. Vain ruokatilanne on vaikea, rahaa on niukasti ja elintarvikekortit hankkimatta, mutta minun ei sentään tarvitse huolehtia taloudesta eikä äidistä.”

Suosittelen romaania kaikille Schjerfbeckistä kiinnostuneille, mutta voisin kuvitella, että nekin, jotka eivät ole aiemmin häneen tutustuneet voivat saada pienen kipinän tästä kirjasta. Kirja maalaa myös hienon kuvan suomalaisesta taidemaailmasta ja yhteiskunnasta nimenomaan naistaiteilijan näkökulmasta. Kuin mansikkana kakussa, Mila Teräksen kieli on valtavan kaunista. Toisin sanoen hän maalaa elävän, koskettavan ja lyyrisen kuvan yhdestä aikamme merkityksellisimmästä taiteilijasta.

JG


Julian Fellowes: Belgravia (Suom. Markku Päkkilä, Otava 2016)

Posted on

Rakkautta, juonitteluja, upeaa ajankuvaa, vahvoja naisia ja vähän heikompia miehiä, yläkerran- ja alakerran väkeä, hevosrattaita ja värikkäitä iltapukuja. Tätä kaikkea on Julian Fellowesin Belgravia -romaani.

Tarina alkaa vuodesta 1815 kesäisestä Brysselistä. Sophia, nuori ja kaunis neito, on rakastunut aatelisperheen komeaan nuorukaiseen Edmundiin. Valitettavasti Sofia on vain armeijan muonittajan tytär ja näin ollen täysin epäsopiva vaimokandidaatti Edmundin kaltaiselle miehelle. Mutta kun Sophia vanhempineen saa kutsun Edmundin tädin Richmondin herttuattaren tanssiaisiin, alkaa Sophia ja hänen nousukas isänsä, James Trenchard, haaveilemaan, että kenties sittenkin naimakauppa olisi mahdollista. Ehkä sittenkin aatelinen suku voisi hyväksyä Sophian Edmundin vaimoksi? Samaan aikaan kuitenkin Napoleon joukkoineen marssii kohti kaupunkia ja asettaa näin Edmundin ja Sophian onnen vaaraan…

”Olisin valmis uhmaamaan vaikka lohikäärmeitä, kävelemään hehkuvilla hiilillä tai astumaan kuoleman laaksoon, jos uskoisin, että minulla on mahdollisuus voittaa teidän sydämenne.”

26 vuotta myöhemmin Anne ja James Trenchard elävät varakasta elämää Belgravia -nimisellä alueella Lontoossa. Samassa taloudessa asuvat myös Trenchardien poika Oliver vaimonsa Susanin kanssa. Kesän 1815 tapahtumat ovat jättäneet jälkensä perheeseen. Suuri salaisuus painaa Annea ja Jamesin ja kun Anne päättää tuoda salaisuuden julki Edmundin äidille lady Brockenhurstille, kenenkään elämä ei ole enää entisellään. Ei varsinkaan erään nuoren puuvillatehtailija Charles Popen, jonka elämä ja puuvillatehdas tuntuvat herättävän valtavan suurta kiinnostusta sekä James Trenchardissa että lady Brockenhursissa. Miksi kaksi hänelle täysin ventovierasta ihmistä ovat niin kiinnostuneita hänestä ja ovat valmiita sijoittamaan suuria summia rahaa hänen liiketoimiinsa? Samaa miettivät myös kateellisina Oliver Trenchard sekä John Bellasis, lady Brockenhurstin miehen veljenpoika, tuleva suvuntittelin ja omaisuuden perijä.

Downton Abbey -televisiosarjan luojan Julian Fellowesin romaani on oivaa lukuviihdettä kaikille historiallisen romaanin ystäville.

JG


Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (Suom. Hilkka Pekkanen, Bazar 2016)

Posted on

Keskiyön ruusu on Intiaan ja Englantiin sijoittuva sukutarina 1900-luvun alusta 2000-luvulle. Tarina alkaa Intiasta, jossa Anahita Chaval viettää 100-vuotissyntymäpäiväänsä. Koko suku on kerääntynyt matriarkan ympärille. Anahita haluaa kuitenkin keskustella kaksistaan lapsenlapsenlapsensa Arin kanssa. Hän toivoo, että Ari lukisi Anahitan kirjoittaman elämäntarinan ja selvittäisi mitä Anahitan pienelle pojalle kävi. Virallisesti poika julistettiin vuosikymmeniä sitten kuolleeksi, mutta Anahita ei ole koskaan uskonut poikansa kuolemaan. Ari lähtee matkalle kohti sukunsa historiaa Englantiin.

1900-luvun alussa Anahita on köyhä mutta ylhäistä syntyperää oleva nuori tyttö, joka ystävystyy prinsessa Indiran kanssa ja hänestä tulee prinsessan uskottu ja seuraneiti. Yhdessä he matkaavat merten yli Englantiin opiskellakseen sisäoppilaitoksessa. Kun ensimmäinen maailmansota syttyy, tytöt lähetetään sotaa pakoon hulppeeseen Astbury Halliin. Siellä Anahita tutustuu kartanon tulevaan perijään Donaldiin. Donald kuitenkin joutuu lähtemään sotaan ja prinsessa Indirakin haetaan Intiaan turvaan, Anahitan jäädessä kartanoon ankaran Lady Astburyn armoille.

Melkein sata vuotta myöhemmin Astbury Hall on taloudellisesti heikoilla ja Lordi Astbury suostuu, että hänen kotiaan käytetään Hollywood-elokuvan kuvauspaikkana. Paikalle saapuu kaunis näyttelijätär Rebecca Bradley, jonka oma yksityiselämä on kaaoksessa. Lordin älykäs ja lämminhenkinen seura sekä kartanon rauhallinen miljöö antaa hänelle vihdoinkin aikaa ajatella, mitä hän elämältään haluaa. Samoihin aikoihin Ari saapuu Anahitan tarinaa seuraten kartanolle ja kun hän yhdessä Rebekkan kanssa alkaa selvitellä Astbury Hallin historiaa, seuraukset voivat olla heille molemmille vaaralliset. Jotkut kun haluavat luurankojen pysyvän kaapissa…

Keskiyön ruusu on hurmaava lukuromaani rakkaudesta, sodan arvaamattomuudesta, toivosta, ennakkoluuloista sekä ihmisten voimasta hyvään ja pahaan. Suosittelen kirjaa erityisesti niille, jotka ovat ihastuneet Kate Mortonin romaaneihin.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta.

JG


Kate Morton: Salaisuuden kantaja (Bazar 2016, suom. Hilkka Pekkanen)

Posted on

Vuonna 1961 Suffolkissa 16-vuotias Laurel haaveilee poikaystävästään kotinsa pihalla sijaitsevassa puumajassa, kun hän huomaa vieraan miehen lähestyvän äitiään Dorothya kotinsa pihalla. Laurel joutuu todistamaan tekoa, joka luo varjon koko hänen elämäänsä. Laurel hautaa tapahtuman mielensä kätköihin, kunnes viisikymmentä vuotta myöhemmin Dorothyn tehdessä kuolemaa, Laurel ymmärtää, että on viimeinen hetki selvittää mitä kauan sitten oikein tapahtui ja miksi. Selvitystyö vie Laurelin arkistojen kätköihin vanhoihin päiväkirjoihin ja kirjeiden maailmaan sekä tutustumaan ihmisiin, jotka tutustuttavat hänet vieraaseen nuoreen naiseen, josta oli tuleva hänen äitinsä.

Vuonna 1941 Lontoossa parikymppinen Dorothy työskentelee varakkaan neidin seuraneitinä. Lontoo on sodan kourissa ja ilmapommitukset kurittavat suurkaupunkia. Sodasta huolimatta Dorothy yrittää elää tavallisen nuoren naisen elämää seurustellen, tanssien ja haaveillen paremmasta tulevaisuudesta. Elämään kuuluvat myös poikaystävä Jimmy ja salaperäinen nuori naapurinrouva Vivien. Kun Dorothy joutuu Vivienin loukkaamaksi, alkaa tapahtumien ketju, joka muuttaa kolmikon elämän täysin. Heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa kauaskantoisin seurauksin.

Kate Mortonin Salaisuuden kantaja on taattua Mortonia. Tarina kulkee kahdella aikatasolla kuten hänen aikaisemmatkin romaaninsa. Mortonille on tyypillistä vahvat, itsenäiset ja monipuoliset naishahmot. Romaani sopiikin kunnon lukuromaania hakevalle, koska yli 600-sivun järkäleessä riittää luettavaa. Sivumäärää ei parane kuitenkaan pelästyä, koska Morton kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin pakottaen lukijan kääntämään aina vain ”vielä sen yhden sivun”, kunnes huomaa lukeneensa 50 sivua. Morton osaa yllättää vielä siinä vaiheessa, kun lukija kuvittelee jo tietävänsä kaiken.

JG

 


Mike Pohjola: 1827 (Gummerus 2016)

Posted on

”Katuja pitkin kulkeva palovartija kilisytti käsikelloaan ja huusi: ’Kello on lyönyt yhdeksän ja Turussa kaikki hyvin! Suuri ja julkinen Jumalamme, varjele tulelta kaupunkiamme! Kello on lyönyt yhdeksän ja Turussa kaikki hyvin…’ ”

Mike Pohjolan uusin romaani 1827 on ensimmäinen Turun palosta kirjoitettu romaani ja hienon romaanin on Pohjola kirjoittanutkin. Tarinan keskiössä on ylioppilas Elias Hellmann, joka palaa runojenkeruumatkaltaan takaisin Turkuun muutamaa päivää ennen kohtalokasta tulipaloa, joka saa alkunsa Eliaksen kotitalosta. Kotona odottavat mm. tiukka ja voimakastahtoinen äiti sekä kipakka piika Maria Vass. Toisaalta kaukana Pietarissa Badenin ruhtinatar Sofia valmistautuu ”ingognitona” tekemäänsä Turun matkaan, jonka tarkoituksena on muuttaa historian kulku. Sofia on nainen, joka ei noudata sääntöjä, vaan luo niitä itse. Ilahduttavaa Mike Pohjolan romaanissa ovat nimenomaan vahvat ja moniulotteiset naishahmot. Erityisesti Maria-piiasta tuli minun ehdoton lempihahmoni.

thumbnail_20160904_084225

Valtaosa romaanista sijoittuu muutamaa päivää ennen paloa, mutta Pohjola kuljettaa tarinaa kuitenkin niin kutkuttavasti, että vaikka kaikki tietävät, että palo syttyy, niin silti jännitystä on ilmassa. Jännitystä tuo myös vaiherikkaat tapahtumat ennen paloa. Hyvänä esimerkkinä käy Elias Hellmannin mietteet omasta päivästään 4.syyskuuta 1827:

”Mikä uskomaton päivä, hän oli herännyt maatilalla, salakuljettanut itsensä kaupunkiin, palannut kotiin, joutunut tappeluihin, tunnustanut rakkautensa, saanut inspiraation, melkein aloittanut vallankumouksen, lähes rakastellut, käynyt naamiaisissa ja nyt vielä tämänkin. Menettänyt kasvattisiskonsa vääristyneissä kirkonmenoissa.”

Romaani yhdistää hienosti oikeita historiallisia henkilöitä kuvitteelliseen tarinaan. Romaanin sivuilla nähdään mm. Johan Ludvig Runeberg, hänen tuleva vaimonsa Fredrika Tengström, Turun arkkipiispa Jakob Tengström ja kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski. Suomen historian tuntemus onkin paikallaan romaania lukiessa, koska kirjailija ei jää selittämään tiettyjen juonikuvioiden taustoja, vaan luottaa, että lukija on näistä tietoinen, koska kyseessä ovat historialliset tapahtumat.

Hieno ajankuvaus, vahvat naishahmot sekä jännittävästi etenevä juoni pitivät ainakin minut hyppysissään ja suosittelen kirjaa kaikille historiallisten romaanien ystäville.

Kirjan löydät Turun Kansallisen Kirjakaupan myymälöistä ja verkkokaupasta. (Saatavuus voi vaihdella myymälöissä ja verkkokaupassa.)

JG


Rannela, Terhi: Frau (Karisto 2016)

Posted on

”Historiantutkimus on vasta viime vuosikymmeninä havahtunut huomaamaan, että suurmiesten takana on vaimoja ja lapsia.”

Frau

Kirjailija Terhi Rannela on kirjoittanut hienon romaanin yhdestä pahamaineisen suurmiehen vaimosta. Fraun pääosassa on Lina Manninen, joka oli toisen maailmansodan aikaan naimisissa Reinhard Heydrichin kanssa. Heydrich oli ensin natsi-Saksan keskusturvallisuusviraston päällikkö ja myöhemmin Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija. Heydrich tunnetaan myös nimellä Prahan teurastaja. Tarina alkaa vuodesta 1984, kun historioitsija Erich Richter saapuu haastattelemaan Linaa. Vaikka Richter oli tutkinut myös Heydrichia, koki hän Heydrichin vaimon huomattavasti kiinnostavampana persoonana. Lina olikin poikkeus, toisin kuin muut kansallissosialistien jälkeläiset, hän ei ollut koskaan pyytänyt anteeksi miehensä tekoja. Päinvastoin Lina puolusti miestään heti Richterille. Hän halusi Richterin kiinnittävän huomiota, että hänen miehensä alaisuudessa kansalaisten ruokakorttien annoskoot nousivat, hänen miehensä perusti soppakeittiöitä ja valvoi tarkemmin kuin edeltäjänsä mustan pörssin kauppaa. Kukaan maassa ei nähnyt Linan mukaan nälkää, kun hänen miehensä toimi käskynhaltijana.

Toisin kuin miehensä Lina oli ollut jo alta parikymppisenä innokas natsi-ideologian kannattaja. Lina kuvataan voimakastahtoiseksi naiseksi, jota monet SS-miehetkin pelkäsivät. Hän ei koristautunut kuin Magda Goebbels, vaan oli ulkopuolisten silmissä hyvin tavallisen naisen oloinen. Nainen, joka ei olettanut aina, että suuren kartanon palvelusväki olisi passannut häntä. Linasta piirtyy ristiriitainen kuva. Toisaalta hän oli äidillinen ja rakasti hoitaa ruusujaan. Toisaalta hän antoi tappokäskyjä ja huusi palvelusväelle, käskytti vartijoita ja kohteli kaltoin työvoimaa.

”Lina oli aina ollut nainen, josta oli puhuttu. Eikö sekin ollut saavutus? Useimmille Lina oli ollut liikaa, hänen äänensä, hänen kokonsa, hänen tahtonsa, mutta kenellekään ei liian vähän.”

Lina eli sodan aikana ylellistä elämää yli 30 huonetta käsittävässä kartanossaan lastensa kanssa. Sodan julmuus ja rumuus eivät ulottuneet muurien sisäpuolelle, jossa kartano puutarhan keskellä sijaitsi. Todellisuus iskikin vasten kasvoja vuonna 1942, kun Heydrich salamurhattiin Tšekin vastarintaliikkeen toimesta. Murhan jälkeen Hitler lupasi miljoonan kruunun arvoisen palkkion vihjeen antajalle, joka johtaa syyllisten kiinniottoon. Samalla hän määräsi, että jokainen salamurhaan osallistunut perheineen ammutaan.

Terhi Rannelan Frau on paras tänä vuonna lukemani kirja. Kirjassa edetään kahdella aikatasolla. Rannela kuvaa vuotta 1942 niin Linan kuin tavallisten tsekkiläistenkin näkökulmasta. Ollaan myös vuodessa 1984, jossa Richter yrittää parhaansa mukaan haastatella menneen loiston päivistä kiinni pitävää vanhaa rouvaa, Lina Mannista. Frau on romaani syyllisyydestä, katumuksesta ja toipumisesta. Se pohtii, kenen suru on suurempi suru, voiko pahantekijä myös surra, kenellä on oikeus suruunsa? Onko Lina oikeutettu suremaan aviomiestään, vaikka aviomies olikin tappaja? Rannela tuo hyvin myös esiin sodan mielivaltaisuuden. Sen, kuinka pieneltä vaikuttanut teko, voi johtaa kokonaisen kylän ja sen ihmisten tuhoamiseen. Vaikka kirjassa käsitelläänkin holokaustia, ei Rannela mässäile kuolemalla ja kurjuuskuvauksilla. Kieli on kaunista ja soljuvaa. Ihmisten kohtalot jäävät kummittelemaan. Mitä esimerkiksi tapahtui lopulta Samuelille? Joka ennen sotaa opetti kirjallisuutta ja rakasti Senecaa, mutta joutui sodassa kaivamaan joukkohautaa? Selvisikö hän?

Rannela pohtii Erichin välityksellä myös, onko Linan ja hänen miehensä ajatusmaailma ymmärrettävissä? Vai voidaanko ajatukset selittää ajan hengellä? Voiko ihminen vapaasti itse valita ajatusmaailmansa? Rannela päätyy toteamukseen, että ”ajattelulla oli rajat kuin taululla kehykset, vaikka ihminen luuli olevansa vapaa ja erityinen.”

”Kuinka hän voisi kertoa heille, että muisti oli kuin meri? Että se mikä oli kaikkein painavinta, putosi pohjaan. Merenpohja oli muistojen kalmisto.”

Jos Rannelan kirja vie mennessään, suosittelen tutustumaan myös kirjailijan työpäiväkirjaan, joka on luettavissa Kariston nettisivuilta.

http://karisto.fi/portal/suomi/kustannusliike/ajankohtaista?bid=220&vid=3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

JG