Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus 2016)

Posted on

Kolme kertojaa, kolme tarinaa Lempistä. Kuka oli lempi? Mitä on lempi? Näihin kysymyksiin etsitään vastausta Minna Rytisalon kauniissa ja herkässä esikoisromaanissa Lempi. Lapin Pursuojan nuori isäntä Viljami rakastuu päätä pahkaa kauniiseen kauppiaantytär Lempiin ja nuoripari muuttaa Viljamin tilalle.  Koska Lempi on kouluja käynyt fyysiseen työhön tottumaton, palkkaa Viljami tuoreelle vaimolleen avuksi piian, Ellin. Muutamien kuukausien ajan Viljami ja Lempi saavat elää rauhallista ja onnellista elämäänsä kauniiden maisemien keskellä, kunnes sota tarttuu heidänkin arkeensa ja lähettää Viljamin rintamalle. Taloon jäävät kaksi täysin erilaista nuorta naista ja Viljamin palattua sodasta, mikään ei ole enää ennallaan.

”On kummallista miten sydäntä ja keuhkoja ei voi käskeä. Mistä ja miten ne muka tietävät minua paremmin, että vielä pitää toimia, pitää minua olemassa, vaikkei minulla mitään virkaa enää ole. Jos kaikki olisi mennyt toisin. Jos olisin voinut antaa sinulle kaiken sen hyvän, jonka olisit ansainnut, joka olisi sinulle kuulunut.”

20160908_172508

Minun on tunnustettava, että jos en olisi kuullut kehuja tästä kirjasta, olisin saattanut jättää tämän kesken. Kirjan alku, jossa Viljami toimii kertojana ei suoraan sanoen saanut minua vielä täysin ihastumaan tähän kirjaan, mutta jatkoin eteenpäin ja onneksi niin tein. Koska kun kertojaksi tuli Elli, jäin täysin koukkuun. Ja silloin lukukokemuksesta tuli juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Tarina pyöri koko ajan mielessä ja mietti vain sitä hetkeä, kun voi taas tarttua kirjaan. Kolmannen kertojan Siskon ollessa äänessä tartuin Lempiin ensimmäiseksi aamulla ja en irrottanut otetta ennen kuin oli aika lähteä töihin. Aamukahvitkin tuli keitettyä keskittyen enemmän lukemiseen kuin kahvinporojen mittaamiseen.

Lempin vahvuus ei ole vain kiehtova tarina ja, se miten kolmen ihmisen näkökulmat samaan ihmiseen ja tapahtumiin voivat olla niin erilaisia, vaan romaanin vahvuus on myös sen kielessä. Kieli ei kuitenkaan pysy samanlaisena läpi romaanin, vaan se muuttuu kertojien myötä. Rytisalo antaa lukijalle mahdollisuuden omiin tulkintoihin mutta kuitenkin niin, että mikään ei jää epäselväksi. Vaikka tarina on päättynyt, on tarina ja sen hahmot edelleen mielessäni. Ainoa huono asia tällaisissa kirjoissa on vain se, että on vaikea tarttua uuteen romaaniin. Lempi kun jää mieleen kummittelemaan…

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

Kirjaa on saatavilla Turun Kansallisen Kirjakaupan myymälöistä ja verkkokaupasta. (Saatavuus voi vaihdella myymälöissä ja verkkokaupassa.)


Rannela, Terhi: Frau (Karisto 2016)

Posted on

”Historiantutkimus on vasta viime vuosikymmeninä havahtunut huomaamaan, että suurmiesten takana on vaimoja ja lapsia.”

Frau

Kirjailija Terhi Rannela on kirjoittanut hienon romaanin yhdestä pahamaineisen suurmiehen vaimosta. Fraun pääosassa on Lina Manninen, joka oli toisen maailmansodan aikaan naimisissa Reinhard Heydrichin kanssa. Heydrich oli ensin natsi-Saksan keskusturvallisuusviraston päällikkö ja myöhemmin Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija. Heydrich tunnetaan myös nimellä Prahan teurastaja. Tarina alkaa vuodesta 1984, kun historioitsija Erich Richter saapuu haastattelemaan Linaa. Vaikka Richter oli tutkinut myös Heydrichia, koki hän Heydrichin vaimon huomattavasti kiinnostavampana persoonana. Lina olikin poikkeus, toisin kuin muut kansallissosialistien jälkeläiset, hän ei ollut koskaan pyytänyt anteeksi miehensä tekoja. Päinvastoin Lina puolusti miestään heti Richterille. Hän halusi Richterin kiinnittävän huomiota, että hänen miehensä alaisuudessa kansalaisten ruokakorttien annoskoot nousivat, hänen miehensä perusti soppakeittiöitä ja valvoi tarkemmin kuin edeltäjänsä mustan pörssin kauppaa. Kukaan maassa ei nähnyt Linan mukaan nälkää, kun hänen miehensä toimi käskynhaltijana.

Toisin kuin miehensä Lina oli ollut jo alta parikymppisenä innokas natsi-ideologian kannattaja. Lina kuvataan voimakastahtoiseksi naiseksi, jota monet SS-miehetkin pelkäsivät. Hän ei koristautunut kuin Magda Goebbels, vaan oli ulkopuolisten silmissä hyvin tavallisen naisen oloinen. Nainen, joka ei olettanut aina, että suuren kartanon palvelusväki olisi passannut häntä. Linasta piirtyy ristiriitainen kuva. Toisaalta hän oli äidillinen ja rakasti hoitaa ruusujaan. Toisaalta hän antoi tappokäskyjä ja huusi palvelusväelle, käskytti vartijoita ja kohteli kaltoin työvoimaa.

”Lina oli aina ollut nainen, josta oli puhuttu. Eikö sekin ollut saavutus? Useimmille Lina oli ollut liikaa, hänen äänensä, hänen kokonsa, hänen tahtonsa, mutta kenellekään ei liian vähän.”

Lina eli sodan aikana ylellistä elämää yli 30 huonetta käsittävässä kartanossaan lastensa kanssa. Sodan julmuus ja rumuus eivät ulottuneet muurien sisäpuolelle, jossa kartano puutarhan keskellä sijaitsi. Todellisuus iskikin vasten kasvoja vuonna 1942, kun Heydrich salamurhattiin Tšekin vastarintaliikkeen toimesta. Murhan jälkeen Hitler lupasi miljoonan kruunun arvoisen palkkion vihjeen antajalle, joka johtaa syyllisten kiinniottoon. Samalla hän määräsi, että jokainen salamurhaan osallistunut perheineen ammutaan.

Terhi Rannelan Frau on paras tänä vuonna lukemani kirja. Kirjassa edetään kahdella aikatasolla. Rannela kuvaa vuotta 1942 niin Linan kuin tavallisten tsekkiläistenkin näkökulmasta. Ollaan myös vuodessa 1984, jossa Richter yrittää parhaansa mukaan haastatella menneen loiston päivistä kiinni pitävää vanhaa rouvaa, Lina Mannista. Frau on romaani syyllisyydestä, katumuksesta ja toipumisesta. Se pohtii, kenen suru on suurempi suru, voiko pahantekijä myös surra, kenellä on oikeus suruunsa? Onko Lina oikeutettu suremaan aviomiestään, vaikka aviomies olikin tappaja? Rannela tuo hyvin myös esiin sodan mielivaltaisuuden. Sen, kuinka pieneltä vaikuttanut teko, voi johtaa kokonaisen kylän ja sen ihmisten tuhoamiseen. Vaikka kirjassa käsitelläänkin holokaustia, ei Rannela mässäile kuolemalla ja kurjuuskuvauksilla. Kieli on kaunista ja soljuvaa. Ihmisten kohtalot jäävät kummittelemaan. Mitä esimerkiksi tapahtui lopulta Samuelille? Joka ennen sotaa opetti kirjallisuutta ja rakasti Senecaa, mutta joutui sodassa kaivamaan joukkohautaa? Selvisikö hän?

Rannela pohtii Erichin välityksellä myös, onko Linan ja hänen miehensä ajatusmaailma ymmärrettävissä? Vai voidaanko ajatukset selittää ajan hengellä? Voiko ihminen vapaasti itse valita ajatusmaailmansa? Rannela päätyy toteamukseen, että ”ajattelulla oli rajat kuin taululla kehykset, vaikka ihminen luuli olevansa vapaa ja erityinen.”

”Kuinka hän voisi kertoa heille, että muisti oli kuin meri? Että se mikä oli kaikkein painavinta, putosi pohjaan. Merenpohja oli muistojen kalmisto.”

Jos Rannelan kirja vie mennessään, suosittelen tutustumaan myös kirjailijan työpäiväkirjaan, joka on luettavissa Kariston nettisivuilta.

http://karisto.fi/portal/suomi/kustannusliike/ajankohtaista?bid=220&vid=3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

JG