Andy Weir: Yksin Marsissa (Suom. Kaj Lipponen, Into 2015)

Posted on

”Ympärilläni on pölyä, kiviä ja loputonta tyhjää aavikkoa, joka ilmansuuntaan. Marsin kuuluisa punainen väri on peräisin rautaoksidista, joka pinnoittaa koko planeetan. Tämä ei ole vain aavikko. Tämä on niin vanha aavikko, että se ruostuu.”

Sanon jo heti alkuun, Yksin Marsissa oli HYVÄ!

Kuuden hengen miehistö on laskeutunut Mars-planeetalle. Voimakas myrsky yllättää miehistön ja yksi jäsenistä Mark menehtyy. Olosuhteet ovat liian vaaralliset, että miehistö voisi noutaa Markin ruumiin pelastusalukseen, joten he joutuvat jättämään ruumiin yksin rautaiselle planeetalle. Mutta… Mark ei olekaan kuollut vaan aluksen jätettyä Marsin, Mark tulee tajuihinsa ja tajuaa karmaisevan tilanteensa. Hän on yksin Marsissa ja kaikki luulevat hänen kuolleen. Alkaa henkeäsalpaava selviytymiskamppailu, jossa suurta osaa näyttelevät hieman yllättäen perunankasvatus, 1970-luvun amerikkalaiset televisiosarjat ja disco-musiikki, ”Dancing queen, young and sweet, only seventeen…..”.

”Oli uskomattoman tylsää, joten miestiskelin itselleni teemalaulua! Jotakin tilanteeseen sopivaa. Kandidaateista ei ole pulaa: David Bowien ”Life on Mars?”, Elton Johnin ”Rocket Man”, Gilbert O’Sullicanin ”Alone Again (Naturally)”. Päädyin Bee Geesin kappaleeseen “Stayin’ Alive”.”

Lukuunottamatta kaikkia yksityiskohtia mitkä liittyivät mm. kemiaan, fysiikkaan, aerodynamiikkaan ja tietotekniikkaan, tämä oli mukaansatempaava kirja, jossa jännitys pysyi yllä viimeisille sivuille saakka. Edellä mainitut aiheet eivät varmasti tuota päänvaivaa niitä ymmärtäville, mutta minunkaltaiselleni humanistille ne menivät vähän kohteesta ohi.

”Jos happigeneraattoriin tulee konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, mikä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossakin vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään. Niinpä. Kusessa ollaan.”

Itse jännittävän tarinan lisäksi, kirjan ehdottomasti parasta antia oli itse päähenkilö Mark Watney, botanisti ja mekaniikan insinööri. Markin ongelmanratkaisukyky tilanteessa kuin tilanteessa on jotain uskomatonta mutta parasta oli kuitenkin hänen mahtava asenteensa, jossa mustalla huumorilla oli vankka sija. Joista seuraavat sitaatit käyköön todistusaineistoksi:

”Olen nyhtänyt nousijasta huipputärkeää laitteistoa oikein urakalla. On rauhoittavaa tietää, ettei kiertoradalle laukaistavaan alukseen jää minkäänlaista kiusallista varajärjestelmää, joka turhaan vain roikkuisi mukana.”

”Ja jos pääsen takaisin Maahan, olen kuuluisa, onko näin? Monet vastukset voittanut peloton astronautti, niinhän? Naiset rakastavat sellaista. Motivaatio koheni silmissä.”

Kirjaa lukiessa jäi mietityttämään vain yksi asia, miksi kukaan haluaa vapaaehtoisesti mennä Marsiin? Ja miten ihmeessä sinne voidaan koskaan asuttaa ihmisiä, jos elo maapallolla käy mahdottomaksi, koska ei se kovin mahdollista tunnu tämän kirjan perusteella olevan Marsissakaan.

“Se loppuu nyt. Nyt ei ole enää mitään tehtävänä, ei enää luontoa voitettavana. Olen jättänyt viimeisen kengänjälkeni tomuiseen punaiseen hiekkaan. Lähden Marsista tänään, tavalla tai toisella.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG


David Duchovny: Pyhä lehmä (Like 2016, suom. Ilkka Salmenpohja)

Posted on

Paremmin näyttelijänä tunnetun David Duchovnyn teos Pyhä lehmä on hulvaton ja ajatuksia herättävä teos, joka sopii niin aikuiselle kuin nuorellekin lukijalle. Teos yllätti ainakin minut positiivisesti. Ensi alkuun ajatus romaanista, jossa päähenkilönä on lehmä, ei innostanut. Nyt olen kuitenkin iloinen, että kollegani suosituksesta tartuin kirjaan, koska kyseessä oli yksi hauskimpia lukukokemuksiani pitkään aikaan.

Oikea pyhä lehmä

Pyhän lehmän pääosassa on Elsie-lehmä, joka elelee huolettoman onnellista elämää maatilalla, kunnes yhtenä iltana hän tajuaa, mikä kohtalo lehmiä ja muita tilan eläimiä (koiria lukuun ottamatta) odottaa. Elsie huomaa sattumalta ollessaan yöllisellä karkumatkalla bestiksensä Malloryn kanssa isäntänperheen ikkunasta jotain todella järkyttävää. Sinistä valoa hohtava laatikko, jonka Elsie nimeää ”jumalankuvaksi”, sen verran haltioituneina ihmiset sitä tuijottavat. ”Jumalankuva” näyttää, miten lehmät teurastetaan, leikataan paloiksi, jauhetaan jauhelihaksi, syödään. Elsie pyörtyy järkytyksestä ja tajuaa samalla, että hänen äitinsä ei hylännytkään vapaaehtoisesti pientä tytärtään.

Toivuttuaan järkytyksestä Elsie päättää ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Hän saa selville, että Intiassa lehmä on pyhä eläin, joten hän päättää matkustaa sinne. Samassa navetassa asuva Jerry-possu aavistaa Elsien aikeet ja ilmoittaa haluavansa tulla mukaan. Myöskään Jerry ei halua lihoiksi ja on saanut selville, että Israel-nimisessä maassa ei syödä lainkaan possua. Niinpä hän päättää muuttaa Israeliin. Matkasuunnitelmat kantautuvat myös Tom-kalkkunan korviin. Tom on langanlaiha, koska hän ei halua olla pulska ja mehevä Kiitospäivän koittaessa. Tom saa selville, että hänellä on oma nimikkomaansa: Turkki (Turkey = kalkkuna) ja päättää lähteä sinne. Määränpäät selvillä ja älypuhelin varastettuna (Tom pystyy nokallaan näpyttelemään), kolmikko lähtee elämänsä seikkailuun.

Vaikka Pyhän lehmän voi lukea kepeänä aikuisten eläinsatuna, sisältää se hyviä havaintoja meistä ”ylivertaisista” ihmisistä. Kuten juuri sen, miten Elsie kuvittelee televisiota ”jumalankuvaksi”, koska lehmän mielestä ainoastaan jumalallisia asioita voidaan katsoa niin kunnioittavan hiljaisuuden vallassa. Myös ihmisten innokkuus selfien ottamiseen saa Elsieltä kritiikkiä:

”Jälkimmäisiä kuvia kutsutaan ”selfieiksi”. Ilmaus juontunee englannin kielen itsekkyyttä merkitsevästä sanasta, sillä vaikka ihmiset lähettelevät valokuvia toisilleen, he tuntuvat tekevän sen itsekkäistä syistä. On olemassa jopa iPhone-niminen puhelin, siis minä-puhelin! Minä minä minä!”

Myös ihmisten laihuudenihannointi ja pakkomielteinen suhtautuminen ruokaan ihmetyttää Elsietä:

”Ihmiset ovat omituisia. He ajattelevat ruokaa kaiken aikaa mutta tekevät parhaansa näyttääkseen sitä kuin eivät olisi koskaan ruokaa saaneetkaan.”

Pyhä lehmä on lyhyet luvut sisältävä hauska ja ihana kirja inhimillisistä eläimistä ja eläimellisistä ihmisistä. Se sopii niin aikuiselle kuin nuoremmallekin lukijalle. Jonkin verran kaksimielisiä juttuja kirja sisältää, että ehkä lapsille en tätä suosittelisi, vaikka ensi alkuun kirja hieman lastenkirjaa muistuttaakin. Kirja on täynnä populaarikulttuuriin liittyviä viittauksia, maailmanparannusta, lihateollisuuden ja lihansyönnin kritiikkiä, possu/lehmä/kalkkuna-huumoria, ystävyyttä, suvaitsevaisuutta, monenmoista elämänviisautta, hieman self helpiä (tyyliin: jokainen voi toteuttaa unelmansa, koskaan ei ole liian myöhäistä). Monessa kohtaa Elsie tykkää saarnata mutta sallittakoon se hänelle. Kyllä hän oikein viisaita puhuu:

”Olemme kaikki eläimiä, ja meillä jokaisella on oma paikkamme luontoäidin suuressa suunnitelmassa. Vain ihminen on rimpuillut erilleen olevaisen ketjusta  ja muista eläimistä, mistä on mielestäni koitunut suurta harmia ja surua sekä meille että hänelle itselleen.”

”Tiedän, että te ihmiset loukkaannutte, jos teitä kutsutaan eläimiksi, mutta te ette ansaitse tulla kutsutuksi niin ylväällä nimellä. Eläin voi tappaa elääkseen muttei koskaan elä tappaakseen.  Jos ihminen haluaa, että häntä kutsutaan jälleen eläimeksi, hänen pitää ansaita se kunnia!”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG