Sophie Kinsella: Kuka on pomo (Suom. Kaisa Kattelus, WSOY 2017)

Posted on

Kun ottaa käteensä Sophie Kinsellan kirjan, on luvassa taattua chic lit -viihdettä. Useita Kinsellan kirjoja lukeneena, osasin odottaa tietynlaisia juonenkäänteitä ja olin varma, että saan nauraa kirjaa lukiessani. Tämä kirja kuitenkin osasi hieman yllättääkin; Kinsellan itsenäisten kirjojen (pois lukien siis himoshoppaaja-sarjan) juonet kulkevat yleensä vahvasti rakkausteemalla ja toki tämäkin kirja tarjosi riittävästi romantiikka sitä kaipaavalle, mutta tällä kertaa väittäisin pääjuonen olleenkin työmaailmassa.

Kuka on pomo -kirja kertoo nuoresta Katie Brenneristä, joka kaipaa suurkaupungin intensiivistä elämänmenoa. Tästä syystä hän on muuttanut Somersetin maaseudulta Lontooseen työn perässä ja elelee tarinan alussa pienessä solukämpässä, kulkien päivittäin pitkän matkan töihin julkisilla kulkuneuvoilla. Elämä ei ole auvoista, mutta Katie on päättänyt pärjätä ja on jopa muuttanut nimensä, jotta kuulostaisi enemmän lontoolaiselta. Kaiken on oltava hyvin, koska muuten Katien (tyttärensä yksin kasvattanut) isä huolestuisi ja vaatisi, että Katie palaa kotiin. Isä ei pidä Lontoosta eikä siitä, että hänen tyttärensä haluaa asua siellä.

Katie (nykyään nimeltään Cat) on töissä Lontoolaisessa brändäysfirmassa. Hän on innoissaan alasta ja vaikka hänen pomonsa on hieman oikkuileva ja erikoinen, niin Katie ihailee tämän luovaa näkemystä ja ammattitaitoa. Ikävä kyllä, firma päättää supistaa menojaan ja Katie menettää työnsä. Pomo, Demeter, ei hoida irtisanomista kovinkaan tahdikkaasti ja Katie poistuukin töistä kiukkuisena koko firmalle, mutta erityisesti pomolleen.

Katie palaa kotiinsa Somersetiin, auttaa isäänsä ja tämän puolisoa perustamaan matkailuyrityksen ja etsiskelee samalla kuumeisesti uutta työpaikkaa Lontoosta. Isälle ei potkuista voi kertoa, joten kotona luullaan Katien olevan sapattivapaalla työstään. Yllättäen paikalle saapuu Demeter perheineen ja siitähän soppa syntyy. Katie päättää kostaa kaltoinkohtelun ja kehittää Demeterin päänmenoksi vaikka mitä, mm. varsin erikoista luontomeditointia.

Muun tarinan ohella kulkee, kuten luvattu, romanttinen sivujuonne. Kinsella tarjoaa aina ihasteltavaksi pitkän, tumman, komean ja rennon tyylikkään rakkaudenkohteen, jota ihaillaan välillä läheltä, välillä kauempaa.  Ihastuttavia sivuhahmoja ovat myös mm. Katien isän uusi puoliso Biddy, joka rauhallisella ja sympaattisella luonteellaan saa kaikki puolelleen sekä toki Demeter, joka ei ehkä olekaan ihan sitä, mitä alun perin olisi voinut luulla.

Jos chic lit on sinun juttusi ja vaikka ei olisikaan, tämä kirja on loistavaa kesäluettavaa. Kevyttä, humoristista, romanttista ja nokkelaa, sitä on Sophie Kinsellan Kuka on pomo.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

V.N.


Liane Moriarty: Nainen joka unohti (Suom. Helena Bützow, WSOY 2016)

Posted on

Minkälainen oli sinun elämäsi kymmenen vuotta sitten? Minkälainen uskot sen olevan kymmenen vuoden päästä? Mitä jos menettäisit muistisi ja kuvittelisit olevasi kymmenen vuotta nuorempi kuin olet?

Tähän tilanteeseen herää Alice Liane Moriartyn kirjassa Nainen joka unohti. Alice herää pökertyneenä jumppasalin lattialta. Hän säikähtää, koska on raskaana eikä tiedä missä on ja mitä on tapahtunut. Hän ei ymmärrä mitä hän tekee steppitunnilla ja miksi tuttu työkaveri näyttää jotenkin väsyneeltä ja oudolta.

Alice on hieman pullea ja hömppä 29-vuotias, joka odottaa ensimmäistä lastaan ja on mielettömän rakastunut aviomieheensä, Nickiin. Elämä on ihanaa, eikö?

Väärin. Alice on dynaaminen ja aina liikkeellä oleva solakka 39-vuotias, jolla on kolme lasta ja avioero vireillä. Tähän todellisuuteen Alicen on nyt sopeuduttava, vaikka mielessä on selvästi usko siihen, että hän on 29-vuotias ja tämä ei voi olla hänen elämäänsä. Miten hän voisi haluta eroon elämänsä rakkaudesta? Ei hänellä voi olla kolmea lasta, eihän hän edes tiedä yhdenkään nimeä, saati sitten miltä nuo lapset näyttävät.

Muutaman viikon ajan Alice luovii läpi elämänsä yrittäen selvitä kaikista tehtävistään ja velvollisuuksistaan.  Hän rakastaa miestään, mutta mies tuntuu vihaavan häntä. Lapset onneksi suhtautuvat hieman rennommin äidin kummallisuuksiin, kunhan alkukömmähdyksistä on selvitty. Alice oppii itsestään paljon uutta, alkaa ymmärtää mikä elämässä on saattanut mennä pieleen ja mikä taas on onnistunut.

Pari viikkoa onnettomuuden jälkeen, Alicen muistot alkavat palailla ja eräänä hetkenä ne syöksyvät häneen niin kovalla kohinalla, että Alice pyörtyy. Hän herää edessään kaksi miestä, joista kummatkin haluavat rakastaa häntä. Mutta nyt Alice muistaa taas kaiken ja katkeruus toista kohtaan nousee pintaan, kun taas hellyys toista miestä kohtaan saa viimein ymmärrettävän kontekstin. Ja viimein hän myös todella muistaa, kuka oli salaperäinen Gina, josta kaikki puhuivat.

Moriartyn kirjat saavat ajattelemaan. Ne saavat ajattelemaan omaa elämää, muiden elämää, mahdollisia ja mahdottomia tapahtumaketjuja. Mitä jos? Mitä jos minulle kävisi noin? Miltä mahtaisi tuntua olla tuossa tilanteessa? Miten tämä tarina eroaisi omastani?

Jos kaipaat syvällistä, mutta silti rennon viihdyttävää luettavaa, tässä se on. Se kuulunee luokkaan chic lit, mutta tarjoaa paljon ajattelun aiheita. Kirja hahmojen elämä on ajoittain synkkää, ajoittain kuplivan iloista, mutta aina todellisen tuntuista.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

V.N.


Jevgeni Vodolazkin: Arseninen neljä elämää (Suom. Elina Kahla, Into 2015)

Posted on

Arsenin neljä elämää sijoittuu 1400-luvun Venäjälle ja se kertoo parantaja Arsenin tarinan. Teokselle myönnettiin Big Book Award, joka on Venäjän merkittävin kirjallisuuspalkinto. Jevgeni Vodolazkin on muinaisvenäläisyyden kirjallisuuden tutkija, joka on erikoistunut keskiaikaisiin käsikirjoituksiin ja houkkien elämäkertoihin.

Arseni kasvaa isoisänsä hoivissa, joka opettaa tälle parantamisen salat. Isoisä neuvoo oikeat yrtit ja kasvit, joiden avulla ihmiset voidaan parantaa. Tästä taidosta huolimatta, Arseni epäonnistuu tärkeimpänsä ihmisen pelastamisessa. Hänen rakastettunsa Ustina kuolee lapsivuoteeseen. Saadakseen Ustinan sielun pelastetuksi sekä rangaistakseen itseään syyllisyydestä, Arseni lähtee pois kodistaan. Seuraa vaiherikas, tuskainen, mutta myös toivon ja ilon sävyttämä pyhiinvaellusmatka halki Venäjän Jerusalemiin saakka.

”Sinun tiesi on vaivalloinen, sillä sinun rakkaustarinasi on vasta alussa. Tästä lähin, Arseni, kaikki on kiinni sinun rakkautesi voimasta. Ja tietenkin myös sinun rukouksesi voimasta.”

Matkallaan Arseni ei pysty pitämään salassa parantamisen lahjaa. Avunsaajan tullessa vastaan, hän tarjoutuu auttamaan. Vaikka Arseni hyödynsi parantamisessaan yrttejä, voimakkain lääke löytyi kuitenkin hänen sisältään. Hän syventyi rukoukseensa niin voimallisesti, että hänestä tuli potilaan kanssa yhtä. Jokaisen parannetun potilaan myötä Arseni parantui myös. Vaikka Ustinaa ei enää ollut, ei se estänyt Arsenia puhumasta hänelle ja kertomasta elämästään ja näkemästään. Arseni yrittää parhaansa elää kahden edestä, hänen ja Ustinan, jolta elämä jäi kesken. Hän joutuu kuitenkin toteamaan, että elämää ei voi elää vain kertomalla.

”Elämä kokonaisuudessaan, kaikkine yksityiskohtineen, ei sitä oikein voi kertomalla välittää.”

Arsenin neljä elämää on kertomus ikuisesta rakkaudesta, hengellisyydestä ja siinä kilvoittelussa, parannuksesta ja kaukaisesta ajasta, jossa kuitenkin on jotain tuttua. Se on historiallinen romaani, seikkailukertomus, rakkaustarina. Kirjaa lukiessa mietti monesti, että ymmärränkö kaiken lukemani. Koska vaikka pinnalta katsoen teksti eteni verkkaisesti eteenpäin, koko ajan oli tunne, että jotain suurempaa tapahtuu pinnan alla. Venäläinen kirjallisuus on minulle todella vierasta ja kenties tämä kirja avautuu aivan eri tavalle sellaiselle lukijalle, jolle maan historia ja kirjallisuus ovat tutumpia. Joskus itselle tuli hetkiä, jolloin teki mieli luovuttaa, mutta jokin kirjassa sai minut jatkamaan. Ja hyvä niin, loppua kohden kaikki vain tiivistyi ja alun verkkaisuus oli tiessään. Yhtäkkiä kirjasta, joka oli välillä lojunut yöpöydälläni kirjapinon alimmaisena, tulikin varsinainen ”page turner”.

”Elämä muistuttaa mosaiikkia ja hajoaa säpäleiksi.”

JG

Kiitos kustantajalla arvostelukappaleesta.


Mila Teräs: Jäljet (Karisto 2017)

Posted on

Jäljet on Mila Teräksen toinen aikuisten romaani. Enimmäkseen hänet tunnetaan lasten- ja nuortenkirjoistaan, kuten Telma-sarjastaan. Luettuani tämän kirjan, toivon vain, että Teräs jatkossa kirjoittaisi enemmän myös aikuistenromaaneja. Jäljet oli nimittäin yksi tämän vuoden parhaimpia mitä olen lukenut.  Mielipiteeseeni vaikuttaa toki paljon se, että pidän Helene Schjerfbeckin taiteesta ja olen kiinnostunut hänen elämästään.

Jäljet on siis kaunokirjallinen kuvaus Schjerfbeckistä, se ei ole elämäkerta vaikka romaanin pohjana on käytetty mittavaa lähdeaineistoa, niin alkuperäislähteitä kuin tutkimuskirjallisuuttakin. Romaanissa viimeisiään elinpäiviään elävä taiteilija muistelee mennyttä. Sitä miten hänestä tuli taiteilija, mitä uhrauksia kutsumuksen seuraaminen vaati sekä suhdettaan äitiinsä ja omaan taiteeseensa. Taiteilijan elämä ei näyttäydy helppona ja ongelmattomana. Helene kärsi kun ei saanut keskittyä vain työntekoon, vaan hänen oli myös huolehdittava äidistään ja heidän yhteisestä taloudestaan. Ongelma, johon harva miestaiteilija törmäsi, koska heillähän oli aina joko vaimo, sisar, tai äiti huolehtimassa taloudenpidosta. Helene kokikin ”hukkuvansa tiskiveteen”.

Samalla Helene kuitenkin kärsi siitä, että hänellä oli elämässään vain taide. Helene Schjerfbeck ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia. Hänellä oli nuoruudessaan suhde englantilaiseen mieheen, josta tiedetään hyvin vähän. Hän määräsi suhteen loputtua ystäviään ja sukulaisiaan tuhoamaan kaikki kirjeet, joissa oli maininta tästä miehestä. Helene kaipasi toista ihmistä rinnalleen, ja koki, että vain rakastettu nainen pystyi parhaimpaansa. Mutta vaikka Helene välillä unelmoikin ”kotihengettären” osasta, maalaaminen oli silti hänelle se suuri rakkaus:

”Maalaaminen, miten mahdoton se on! Mutta vain se pitää minut kiinni tässä elämässä, muuta oljenkortta ei ole. Edes pieni hetki työtä, se riittää, ajattelen ja lasken siveltimen.”

Jäljet käsittelee myös äidin ja tyttären välistä ristiriitaista suhdetta. Helene asui enimmäkseen äitinsä kanssa. Hänen isänsä kuoli kun hän oli vielä nuori. Olga-äiti oli kovia kokenut nainen, joka oli joutunut miehensä lisäksi hautaamaan myös oman lapsensa. Olga ei aina ymmärtänyt Helenen maalaamisen tarvetta. Olga oli seurallisempi ja ns. järki-ihminen. Helene puolestaan kaipaisi hiljaisuutta ja viihtyi enemmän omissa mielikuvitusmaailmoissaan. Luonnollisestikin tämä aiheutti toisinaan kitkaa äidin ja tyttären välisessä suhteessa. Ja kun Helene pääsi hetkeksi elämään omillaan palvelija apunaan, on riemu sen mukainen:

”Äkkiä minulla on kaikki mitä olen vuosikymmeniä toivonut. Kesän vihreys ja vapaina kuohuvat pilvet. Vain ruokatilanne on vaikea, rahaa on niukasti ja elintarvikekortit hankkimatta, mutta minun ei sentään tarvitse huolehtia taloudesta eikä äidistä.”

Suosittelen romaania kaikille Schjerfbeckistä kiinnostuneille, mutta voisin kuvitella, että nekin, jotka eivät ole aiemmin häneen tutustuneet voivat saada pienen kipinän tästä kirjasta. Kirja maalaa myös hienon kuvan suomalaisesta taidemaailmasta ja yhteiskunnasta nimenomaan naistaiteilijan näkökulmasta. Kuin mansikkana kakussa, Mila Teräksen kieli on valtavan kaunista. Toisin sanoen hän maalaa elävän, koskettavan ja lyyrisen kuvan yhdestä aikamme merkityksellisimmästä taiteilijasta.

JG


Julian Fellowes: Belgravia (Suom. Markku Päkkilä, Otava 2016)

Posted on

Rakkautta, juonitteluja, upeaa ajankuvaa, vahvoja naisia ja vähän heikompia miehiä, yläkerran- ja alakerran väkeä, hevosrattaita ja värikkäitä iltapukuja. Tätä kaikkea on Julian Fellowesin Belgravia -romaani.

Tarina alkaa vuodesta 1815 kesäisestä Brysselistä. Sophia, nuori ja kaunis neito, on rakastunut aatelisperheen komeaan nuorukaiseen Edmundiin. Valitettavasti Sofia on vain armeijan muonittajan tytär ja näin ollen täysin epäsopiva vaimokandidaatti Edmundin kaltaiselle miehelle. Mutta kun Sophia vanhempineen saa kutsun Edmundin tädin Richmondin herttuattaren tanssiaisiin, alkaa Sophia ja hänen nousukas isänsä, James Trenchard, haaveilemaan, että kenties sittenkin naimakauppa olisi mahdollista. Ehkä sittenkin aatelinen suku voisi hyväksyä Sophian Edmundin vaimoksi? Samaan aikaan kuitenkin Napoleon joukkoineen marssii kohti kaupunkia ja asettaa näin Edmundin ja Sophian onnen vaaraan…

”Olisin valmis uhmaamaan vaikka lohikäärmeitä, kävelemään hehkuvilla hiilillä tai astumaan kuoleman laaksoon, jos uskoisin, että minulla on mahdollisuus voittaa teidän sydämenne.”

26 vuotta myöhemmin Anne ja James Trenchard elävät varakasta elämää Belgravia -nimisellä alueella Lontoossa. Samassa taloudessa asuvat myös Trenchardien poika Oliver vaimonsa Susanin kanssa. Kesän 1815 tapahtumat ovat jättäneet jälkensä perheeseen. Suuri salaisuus painaa Annea ja Jamesin ja kun Anne päättää tuoda salaisuuden julki Edmundin äidille lady Brockenhurstille, kenenkään elämä ei ole enää entisellään. Ei varsinkaan erään nuoren puuvillatehtailija Charles Popen, jonka elämä ja puuvillatehdas tuntuvat herättävän valtavan suurta kiinnostusta sekä James Trenchardissa että lady Brockenhursissa. Miksi kaksi hänelle täysin ventovierasta ihmistä ovat niin kiinnostuneita hänestä ja ovat valmiita sijoittamaan suuria summia rahaa hänen liiketoimiinsa? Samaa miettivät myös kateellisina Oliver Trenchard sekä John Bellasis, lady Brockenhurstin miehen veljenpoika, tuleva suvuntittelin ja omaisuuden perijä.

Downton Abbey -televisiosarjan luojan Julian Fellowesin romaani on oivaa lukuviihdettä kaikille historiallisen romaanin ystäville.

JG


Andy Weir: Yksin Marsissa (Suom. Kaj Lipponen, Into 2015)

Posted on

”Ympärilläni on pölyä, kiviä ja loputonta tyhjää aavikkoa, joka ilmansuuntaan. Marsin kuuluisa punainen väri on peräisin rautaoksidista, joka pinnoittaa koko planeetan. Tämä ei ole vain aavikko. Tämä on niin vanha aavikko, että se ruostuu.”

Sanon jo heti alkuun, Yksin Marsissa oli HYVÄ!

Kuuden hengen miehistö on laskeutunut Mars-planeetalle. Voimakas myrsky yllättää miehistön ja yksi jäsenistä Mark menehtyy. Olosuhteet ovat liian vaaralliset, että miehistö voisi noutaa Markin ruumiin pelastusalukseen, joten he joutuvat jättämään ruumiin yksin rautaiselle planeetalle. Mutta… Mark ei olekaan kuollut vaan aluksen jätettyä Marsin, Mark tulee tajuihinsa ja tajuaa karmaisevan tilanteensa. Hän on yksin Marsissa ja kaikki luulevat hänen kuolleen. Alkaa henkeäsalpaava selviytymiskamppailu, jossa suurta osaa näyttelevät hieman yllättäen perunankasvatus, 1970-luvun amerikkalaiset televisiosarjat ja disco-musiikki, ”Dancing queen, young and sweet, only seventeen…..”.

”Oli uskomattoman tylsää, joten miestiskelin itselleni teemalaulua! Jotakin tilanteeseen sopivaa. Kandidaateista ei ole pulaa: David Bowien ”Life on Mars?”, Elton Johnin ”Rocket Man”, Gilbert O’Sullicanin ”Alone Again (Naturally)”. Päädyin Bee Geesin kappaleeseen “Stayin’ Alive”.”

Lukuunottamatta kaikkia yksityiskohtia mitkä liittyivät mm. kemiaan, fysiikkaan, aerodynamiikkaan ja tietotekniikkaan, tämä oli mukaansatempaava kirja, jossa jännitys pysyi yllä viimeisille sivuille saakka. Edellä mainitut aiheet eivät varmasti tuota päänvaivaa niitä ymmärtäville, mutta minunkaltaiselleni humanistille ne menivät vähän kohteesta ohi.

”Jos happigeneraattoriin tulee konerikko, minä tukehdun. Jos vedenkerääjään tulee konerikko, mikä kuolen janoon. Jos moduuliin tulee repeämiä, minä tavallaan vain ikään kuin räjähdän. Jos mikään näistä ei tapahtuisikaan, minulta loppuu jossakin vaiheessa ruoka ja minä näännyn nälkään. Niinpä. Kusessa ollaan.”

Itse jännittävän tarinan lisäksi, kirjan ehdottomasti parasta antia oli itse päähenkilö Mark Watney, botanisti ja mekaniikan insinööri. Markin ongelmanratkaisukyky tilanteessa kuin tilanteessa on jotain uskomatonta mutta parasta oli kuitenkin hänen mahtava asenteensa, jossa mustalla huumorilla oli vankka sija. Joista seuraavat sitaatit käyköön todistusaineistoksi:

”Olen nyhtänyt nousijasta huipputärkeää laitteistoa oikein urakalla. On rauhoittavaa tietää, ettei kiertoradalle laukaistavaan alukseen jää minkäänlaista kiusallista varajärjestelmää, joka turhaan vain roikkuisi mukana.”

”Ja jos pääsen takaisin Maahan, olen kuuluisa, onko näin? Monet vastukset voittanut peloton astronautti, niinhän? Naiset rakastavat sellaista. Motivaatio koheni silmissä.”

Kirjaa lukiessa jäi mietityttämään vain yksi asia, miksi kukaan haluaa vapaaehtoisesti mennä Marsiin? Ja miten ihmeessä sinne voidaan koskaan asuttaa ihmisiä, jos elo maapallolla käy mahdottomaksi, koska ei se kovin mahdollista tunnu tämän kirjan perusteella olevan Marsissakaan.

“Se loppuu nyt. Nyt ei ole enää mitään tehtävänä, ei enää luontoa voitettavana. Olen jättänyt viimeisen kengänjälkeni tomuiseen punaiseen hiekkaan. Lähden Marsista tänään, tavalla tai toisella.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG


Martina Haag: Olin niin varma meistä (Suom. Riie Heikkilä, Atena 2017)

Posted on

Martina Haagin kirja Olin niin varma meistä on riipaiseva avioerokuvaus. Kirjan päähenkilön Petran maailma romahtaa, kun hän saa selville, että hänen puolisonsa Anders pettää häntä. Petra yrittää lasten vuoksi esittää tyyntä, mutta pään sisällä hän on lipumassa hulluuden partaalle. Mikään ei siis ole kuten ennen ja päivistä tulee selviytymistaisteluita: Uni ei tule, ruoka ei maita ja sängystä pääsee ylös vain lääkkeiden voimalla.

Petra päättää kirjassa lähteä mökkivahdiksi pohjoiseen Rahnukkaan. Näin hän pääsee irtautumaan kaikesta arkisesta mikä muistuttaa Anderssista. Mukaansa Petra ottaa vain kissansa Kapteeni Kuonon ja ruokatarpeita. Sitävastoin tupakat sekä uni- ja mielialalääkkeet hän jättää kotiin. Vaaratonta elämä ei ole erämaassakaan, vaan häntä varoitetaan menemästä lähellekkään Taalujärveä, joka on kuin kirosana paikallisille. Pohjoisen reissusta tuleekin Petralle iltsensä löytämis- sekä selvitymismatka.

Martina Haag osaa kirjassaan kuvata niin sydäntäsärkevästi ja realistisesti jätetyn Petran surua, joten ei tule yllätyksenä, että hän on itsekin kokenut avioeron. Kirjan kirjoittaminen saattaa olla ollutkin hänelle jonkilaista terapiaa ja surun käsittelyä.

Kirja Olin niin varma meistä sopii lukemiseksi kaikille eronneille ja jätetyille, mutta myös kaikille niille, joilla on kokemusta surusta ja luopumisesta, vaikka lemmikkieläimen kohdalla.

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

A-M S

P.S. Lue myös Ullan arvio kirjasta!


Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (Suom. Hilkka Pekkanen, Bazar 2016)

Posted on

Keskiyön ruusu on Intiaan ja Englantiin sijoittuva sukutarina 1900-luvun alusta 2000-luvulle. Tarina alkaa Intiasta, jossa Anahita Chaval viettää 100-vuotissyntymäpäiväänsä. Koko suku on kerääntynyt matriarkan ympärille. Anahita haluaa kuitenkin keskustella kaksistaan lapsenlapsenlapsensa Arin kanssa. Hän toivoo, että Ari lukisi Anahitan kirjoittaman elämäntarinan ja selvittäisi mitä Anahitan pienelle pojalle kävi. Virallisesti poika julistettiin vuosikymmeniä sitten kuolleeksi, mutta Anahita ei ole koskaan uskonut poikansa kuolemaan. Ari lähtee matkalle kohti sukunsa historiaa Englantiin.

1900-luvun alussa Anahita on köyhä mutta ylhäistä syntyperää oleva nuori tyttö, joka ystävystyy prinsessa Indiran kanssa ja hänestä tulee prinsessan uskottu ja seuraneiti. Yhdessä he matkaavat merten yli Englantiin opiskellakseen sisäoppilaitoksessa. Kun ensimmäinen maailmansota syttyy, tytöt lähetetään sotaa pakoon hulppeeseen Astbury Halliin. Siellä Anahita tutustuu kartanon tulevaan perijään Donaldiin. Donald kuitenkin joutuu lähtemään sotaan ja prinsessa Indirakin haetaan Intiaan turvaan, Anahitan jäädessä kartanoon ankaran Lady Astburyn armoille.

Melkein sata vuotta myöhemmin Astbury Hall on taloudellisesti heikoilla ja Lordi Astbury suostuu, että hänen kotiaan käytetään Hollywood-elokuvan kuvauspaikkana. Paikalle saapuu kaunis näyttelijätär Rebecca Bradley, jonka oma yksityiselämä on kaaoksessa. Lordin älykäs ja lämminhenkinen seura sekä kartanon rauhallinen miljöö antaa hänelle vihdoinkin aikaa ajatella, mitä hän elämältään haluaa. Samoihin aikoihin Ari saapuu Anahitan tarinaa seuraten kartanolle ja kun hän yhdessä Rebekkan kanssa alkaa selvitellä Astbury Hallin historiaa, seuraukset voivat olla heille molemmille vaaralliset. Jotkut kun haluavat luurankojen pysyvän kaapissa…

Keskiyön ruusu on hurmaava lukuromaani rakkaudesta, sodan arvaamattomuudesta, toivosta, ennakkoluuloista sekä ihmisten voimasta hyvään ja pahaan. Suosittelen kirjaa erityisesti niille, jotka ovat ihastuneet Kate Mortonin romaaneihin.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta.

JG


Kate Morton: Salaisuuden kantaja (Bazar 2016, suom. Hilkka Pekkanen)

Posted on

Vuonna 1961 Suffolkissa 16-vuotias Laurel haaveilee poikaystävästään kotinsa pihalla sijaitsevassa puumajassa, kun hän huomaa vieraan miehen lähestyvän äitiään Dorothya kotinsa pihalla. Laurel joutuu todistamaan tekoa, joka luo varjon koko hänen elämäänsä. Laurel hautaa tapahtuman mielensä kätköihin, kunnes viisikymmentä vuotta myöhemmin Dorothyn tehdessä kuolemaa, Laurel ymmärtää, että on viimeinen hetki selvittää mitä kauan sitten oikein tapahtui ja miksi. Selvitystyö vie Laurelin arkistojen kätköihin vanhoihin päiväkirjoihin ja kirjeiden maailmaan sekä tutustumaan ihmisiin, jotka tutustuttavat hänet vieraaseen nuoreen naiseen, josta oli tuleva hänen äitinsä.

Vuonna 1941 Lontoossa parikymppinen Dorothy työskentelee varakkaan neidin seuraneitinä. Lontoo on sodan kourissa ja ilmapommitukset kurittavat suurkaupunkia. Sodasta huolimatta Dorothy yrittää elää tavallisen nuoren naisen elämää seurustellen, tanssien ja haaveillen paremmasta tulevaisuudesta. Elämään kuuluvat myös poikaystävä Jimmy ja salaperäinen nuori naapurinrouva Vivien. Kun Dorothy joutuu Vivienin loukkaamaksi, alkaa tapahtumien ketju, joka muuttaa kolmikon elämän täysin. Heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa kauaskantoisin seurauksin.

Kate Mortonin Salaisuuden kantaja on taattua Mortonia. Tarina kulkee kahdella aikatasolla kuten hänen aikaisemmatkin romaaninsa. Mortonille on tyypillistä vahvat, itsenäiset ja monipuoliset naishahmot. Romaani sopiikin kunnon lukuromaania hakevalle, koska yli 600-sivun järkäleessä riittää luettavaa. Sivumäärää ei parane kuitenkaan pelästyä, koska Morton kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin pakottaen lukijan kääntämään aina vain ”vielä sen yhden sivun”, kunnes huomaa lukeneensa 50 sivua. Morton osaa yllättää vielä siinä vaiheessa, kun lukija kuvittelee jo tietävänsä kaiken.

JG

 


Tiina-Maria Leinonen: Mies hopeisella vuorella (Saaga-kirjat 2016)

Posted on

”Haalea katuvalo salasi enemmän kuin paljasti. Suurimmassa osassa ikkunoista oli pahvit. Piha oli likaista hiekkaa ja levottomia ruohotuppoja. Siellä täällä lojui roskia ja lohjenneita betoninpalasia. Aita oli repeillyttä verkkoa. Minun uusi kotini, se afrikkalainen.”

Elli Karjalainen seisoo lennettyään puolitoista vuorokautta Suomesta Keniaan lentokentällä ja tajuaa, että kukaan ei ole häntä vastassa. Hän on yksin vieraassa maassa. Hänellä on nälkä ja kuuma. Edessä on pesti hyväntekeväisyysjärjestö Pelican Helpissä.  Ellin tavoitteena on tehdä merkityksellistä työtä ja auttaa paikallisia ihmisiä. Pian on kuitenkin selvää, että mielikuvat ja todellisuus eivät vastaa toisiaan. Apu ei välttämättä menekään perille ja Elli ei saa asioita aikaan, vaikka tahtoa riittäisi pienen kylän verran. Tiina-Maria Leinonen kuvaa hyvin sitä turhautumista, joka Elliä vaivaa, kun hän ymmärtää, että asiat eivät menekään kuin hän oletti sekä kuinka vähän yksi ihminen voi maailmaa paremmaksi paikaksi muuttaa.

Elli tutustuu kirjavaa joukkoon ihmisiä, joista yksi on argentiinalainen lähetystyöntekijä Ritchie. Ritchie opiskelee katoliseksi papiksi. Ellin ja Ritchien suhde on lähes yhtä vaikea kuin Ellin suhde työnantajaansa Pelican Helpiin. Niin mies kuin hyväntekeväisyysjärjestö ovat monimutkaisia mysteereitä, joiden toiminta hämmentää nuorta naista. Miten Elli pystyy kilpailemaan Ritchien vakaumuksen kanssa? Ja kumman Ritchie lopulta valitsee: Ellin ja vai Jumalan? Ja millaisen hinnan Elli lopulta joutuu maksamaan yrittäessään auttaa muita?

”Sattumilla on kyky kasaantua varteenotettaviksi, niistä voi tulla elämä.”

Mies hopeisella vuorella toi mieleen Paulo Coelhon romaanit, joissa tarinan seassa viljellään elämänviisauksia. Romaanissa onkin paljon filosofista pohdintaa elämästä ja kristinukosta. Kirjassa kuvataan afrikkalaista elämänmenoa, joka on yhtä aikaa tavallista, sydäntä särkevää ja kaaosmaista. Koskettavia ihmis- ja eläinkohtaloita vieritetään lukijan silmille, välillä niin ettei näky jätä lukijaa rauhaan.  Mies hopeisella vuorella oli mielenkiintoinen kuvaus Keniasta ja Afrikasta ja sitä lukiessa tajusin, kuinka paljon enemmän pitäisi lukea kirjoja, jotka sijoittuvat Afrikkaan.

”Siunaus on virtausta ajassa. Jokainen rukous on lopullinen muutos. Jossain he ovat ja se on todellista. Minä olen levossa, vain maailma liikkuu. Näen yksittäisiä valoja pimeässä ja odotan aamua.”

Kiitos Tiina-Maria Leinoselle arvostelukappaleesta.

JG


Sanna Tahvanainen: Pikkumusta (Otava 2016, suom. Katriina Huttunen)

Posted on

Kuka on tämä salaperäinen nainen mustissaan, lyhyissä hiuksissaan ja savuke kädessään?  Coco Chanel purjehtii pariisilaisalonkeihin 1920-luvun alussa arvoituksellisena sydän murtuneena rakastajansa Boyn kuoltua auto-onnettomuudessa. Edellisessä teoksessaan Kuningatar Sanna Tahvanainen sukelsi kuningatar Victorian nahkoihin mutta tällä kertaa päähenkilönä esiintyy ranskalainen muoti-ikoni Gabriella ”Coco” Chanel. Kirjan tapahtumat keskittyvät 1920-luvun Pariisiin, jolloin Coco Chanel oli vasta nousemassa muotimaailman huipulle. Lukija pääsee todistamaan kuuluisan hajuveden Chanel 5:n ja yhden kuuluisimman muotiluomuksen pikkumustan luomisprosessia.

”Nainen on vapaa vasta sitten kun hän ei muista, mitä hänellä on yllään. Silloin vaatteet istuvat niin kuin pitää. Naisen on voitava kulkea ulko-ovea pidemmälle. Hänen on voitava tehdä työtä. Hänen on voitava nousta autoon ja laskeutua autosta.”

Tahvanainen luo kuvan ristiriitaisesta naisesta, joka vaati niin itseltään kuin ympäriltään olevilta ihmisiltä paljon. Hän kaipaa rakkautta ja läheisyyttä, mutta ei päästä ketään lähelleen, vaikka rakastajia ja ystäviä piisaa. Hän vaikenee lapsuudestaan, keksii valheita ja tarinoita kerrottavaksi. Hän ei paljasta kuinka pienenä leikki hautausmailla järjestämällä kuvitteellisia päivälliskutsuja. Aikuisena hän taas nukkuu silkkipyjamassaan, kietoutuu helmiinsä, kantaa jatkuvasti saksia kaulassaan käskyttäen alaisiaan. Lopulta parfyymi, vaatteet, helmet ja itsenäisyys ovat Cocolle kaikki kaikessa.

 ”Totta kai naisten on itse valittava oma parfyyminsa. Nykyään naiset käyttävät parfyymeja, jotka ovat saaneet lahjaksi miehiltä. Se on aivan väärin. Naisten on käytettävä tuoksua, josta he itse pitävät. Niillä, jotka eivät käytä parfyymia ei ole tulevaisuutta.”

Minulle Coco Chanel on tuttu vain vaatemerkkinsä kautta, jonka vuoksi Tahvanaisen romaani jätti nälän saada tietää enemmän tästä kiehtovasta naisesta. Vaikka päähenkilönä on todellinen historiallinen henkilö, myöntää Tahvanainen, että hän on ottanut joitakin taiteellisia vapauksia ja muuttanut tiettyjä yksityiskohtia tarinaansa sopivammaksi. Koska en ole aiemmin tutustunut Chanelin elämäntarinaan jäi Coco hahmona välillä hieman etäiseksi ja irtonaiseksi, koska hänen elämäänsä seurataan vain kymmenen vuoden ajan. Tästä huolimatta kirja oli viihdyttävä aikamatka 1920-luvun seurapiireihin ja muodin maailmaan.

Loppuun on pakko antaa erityismaininta kirjan kannelle. Nähdessäni ensimmäistä kertaa Pikkumustan, oli se rakkautta ensi silmäyksellä. Voi kuinka ihana kansi. Yksinkertainen mutta tyylikäs aivan kuin pikkumusta.

thumbnail_20160827_204535

 ”Kirjat ovat hänen parhaita ystäviään. Jos hänellä olisi tytär, hän opettaisi tälle, että romaaneissa on kaikki, mitä tarvitsee tietää elämästä. Aivan kaikki.”

 JG


Miika Nousiainen: Juurihoito (Otava 2016)

Posted on

Katsoessani peiliin ja avatessani suuni näen aina tuon vinon alahampaan, jota on vuosien saatossa pyritty oikaisemaan useaan otteeseen, mutta hammas ei ole liikkunut mihinkään. Ehkä syy on siinä, että tuo kyseinen hammas on myös täysin samanlainen ja juuri yhtä vino myös äidilläni ja isoisälläni.  Tuota hammasta katsellessani mietin kuinka tärkeää on tietää omat juurensa, mistä tulee ja mitkä kaikki asiat tekevät sinusta juuri sen minkälainen olet.

Miika Nousiaisen Juurihoito romaanissa eronnut copywriter Pekka istahtaa hammaslääkäri veljensä tuoliin ja siitä alkaa seikkailu johon kumpikaan ei tiennyt joutuvansa. He päätyvät etsimään isäänsä monen mutkan kautta Australiaan asti. Matkalla he tapaavat myös sisaruksiaan joiden olemassa olosta he eivät aikaisemmin tienneet.

Juurihoito-romaani on kertomus hammaslääkäristä ja hammaslääketieteellisestä toimenpiteestä, mutta ennen kaikkea se on tarina siitä kuinka tärkeää on tietää juurensa ja kuinka monimutkainen menneisyys meillä voikaan olla. Koin myös, että Miika Nousiaisen Juurihoito-romaani on myös tarina onnesta ja opetus siitä kuinka perheen ei aina tarvitse olla ydinperhe, vaan perhe voi myös olla sellainen minkälaiseksi me itse sen muodostamme.

En aikaisemmin ole lukenut Miika Nousiaisen romaaneja, mutta heti Juurihoito-romaanin luettuani tartuin myös Miika Nousiaisen Maaninkavaara-romaaniin. Ihastuin Juurihoito-romaanissa Miika Nousiaisen kepeään, mutta asialliseen kieleen. Juurihoito-romaania lukiessani nauroin ääneen, mutta samalla kirja oli myös hyvin asiallinen ja pintaa syvemmälle menevä. Miika Nousiaisen Juurihoito-romaani oli juuri sellainen mitä hyvältä kirjalta toivoo, se naurattaa, se itkettää ja se herättää kysymyksiä.

Romaanin luettuani katsoin myös uudella tavalla tuota vinoa hammastani. Kuinka pitkälle sen tarina ylettyy ja kuinka monella esi-isälläni hammas on ollut juuri samanlainen, täysin vino.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

ES

Kirjaa on saatavissa Turun Kansallisen Kirjakaupan myymälästä. (Saatavuus voi vaihdella.)

 


Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus 2016)

Posted on

Kolme kertojaa, kolme tarinaa Lempistä. Kuka oli lempi? Mitä on lempi? Näihin kysymyksiin etsitään vastausta Minna Rytisalon kauniissa ja herkässä esikoisromaanissa Lempi. Lapin Pursuojan nuori isäntä Viljami rakastuu päätä pahkaa kauniiseen kauppiaantytär Lempiin ja nuoripari muuttaa Viljamin tilalle.  Koska Lempi on kouluja käynyt fyysiseen työhön tottumaton, palkkaa Viljami tuoreelle vaimolleen avuksi piian, Ellin. Muutamien kuukausien ajan Viljami ja Lempi saavat elää rauhallista ja onnellista elämäänsä kauniiden maisemien keskellä, kunnes sota tarttuu heidänkin arkeensa ja lähettää Viljamin rintamalle. Taloon jäävät kaksi täysin erilaista nuorta naista ja Viljamin palattua sodasta, mikään ei ole enää ennallaan.

”On kummallista miten sydäntä ja keuhkoja ei voi käskeä. Mistä ja miten ne muka tietävät minua paremmin, että vielä pitää toimia, pitää minua olemassa, vaikkei minulla mitään virkaa enää ole. Jos kaikki olisi mennyt toisin. Jos olisin voinut antaa sinulle kaiken sen hyvän, jonka olisit ansainnut, joka olisi sinulle kuulunut.”

20160908_172508

Minun on tunnustettava, että jos en olisi kuullut kehuja tästä kirjasta, olisin saattanut jättää tämän kesken. Kirjan alku, jossa Viljami toimii kertojana ei suoraan sanoen saanut minua vielä täysin ihastumaan tähän kirjaan, mutta jatkoin eteenpäin ja onneksi niin tein. Koska kun kertojaksi tuli Elli, jäin täysin koukkuun. Ja silloin lukukokemuksesta tuli juuri sellainen kuin sen pitääkin olla. Tarina pyöri koko ajan mielessä ja mietti vain sitä hetkeä, kun voi taas tarttua kirjaan. Kolmannen kertojan Siskon ollessa äänessä tartuin Lempiin ensimmäiseksi aamulla ja en irrottanut otetta ennen kuin oli aika lähteä töihin. Aamukahvitkin tuli keitettyä keskittyen enemmän lukemiseen kuin kahvinporojen mittaamiseen.

Lempin vahvuus ei ole vain kiehtova tarina ja, se miten kolmen ihmisen näkökulmat samaan ihmiseen ja tapahtumiin voivat olla niin erilaisia, vaan romaanin vahvuus on myös sen kielessä. Kieli ei kuitenkaan pysy samanlaisena läpi romaanin, vaan se muuttuu kertojien myötä. Rytisalo antaa lukijalle mahdollisuuden omiin tulkintoihin mutta kuitenkin niin, että mikään ei jää epäselväksi. Vaikka tarina on päättynyt, on tarina ja sen hahmot edelleen mielessäni. Ainoa huono asia tällaisissa kirjoissa on vain se, että on vaikea tarttua uuteen romaaniin. Lempi kun jää mieleen kummittelemaan…

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG

Kirjaa on saatavilla Turun Kansallisen Kirjakaupan myymälöistä ja verkkokaupasta. (Saatavuus voi vaihdella myymälöissä ja verkkokaupassa.)


Mike Pohjola: 1827 (Gummerus 2016)

Posted on

”Katuja pitkin kulkeva palovartija kilisytti käsikelloaan ja huusi: ’Kello on lyönyt yhdeksän ja Turussa kaikki hyvin! Suuri ja julkinen Jumalamme, varjele tulelta kaupunkiamme! Kello on lyönyt yhdeksän ja Turussa kaikki hyvin…’ ”

Mike Pohjolan uusin romaani 1827 on ensimmäinen Turun palosta kirjoitettu romaani ja hienon romaanin on Pohjola kirjoittanutkin. Tarinan keskiössä on ylioppilas Elias Hellmann, joka palaa runojenkeruumatkaltaan takaisin Turkuun muutamaa päivää ennen kohtalokasta tulipaloa, joka saa alkunsa Eliaksen kotitalosta. Kotona odottavat mm. tiukka ja voimakastahtoinen äiti sekä kipakka piika Maria Vass. Toisaalta kaukana Pietarissa Badenin ruhtinatar Sofia valmistautuu ”ingognitona” tekemäänsä Turun matkaan, jonka tarkoituksena on muuttaa historian kulku. Sofia on nainen, joka ei noudata sääntöjä, vaan luo niitä itse. Ilahduttavaa Mike Pohjolan romaanissa ovat nimenomaan vahvat ja moniulotteiset naishahmot. Erityisesti Maria-piiasta tuli minun ehdoton lempihahmoni.

thumbnail_20160904_084225

Valtaosa romaanista sijoittuu muutamaa päivää ennen paloa, mutta Pohjola kuljettaa tarinaa kuitenkin niin kutkuttavasti, että vaikka kaikki tietävät, että palo syttyy, niin silti jännitystä on ilmassa. Jännitystä tuo myös vaiherikkaat tapahtumat ennen paloa. Hyvänä esimerkkinä käy Elias Hellmannin mietteet omasta päivästään 4.syyskuuta 1827:

”Mikä uskomaton päivä, hän oli herännyt maatilalla, salakuljettanut itsensä kaupunkiin, palannut kotiin, joutunut tappeluihin, tunnustanut rakkautensa, saanut inspiraation, melkein aloittanut vallankumouksen, lähes rakastellut, käynyt naamiaisissa ja nyt vielä tämänkin. Menettänyt kasvattisiskonsa vääristyneissä kirkonmenoissa.”

Romaani yhdistää hienosti oikeita historiallisia henkilöitä kuvitteelliseen tarinaan. Romaanin sivuilla nähdään mm. Johan Ludvig Runeberg, hänen tuleva vaimonsa Fredrika Tengström, Turun arkkipiispa Jakob Tengström ja kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski. Suomen historian tuntemus onkin paikallaan romaania lukiessa, koska kirjailija ei jää selittämään tiettyjen juonikuvioiden taustoja, vaan luottaa, että lukija on näistä tietoinen, koska kyseessä ovat historialliset tapahtumat.

Hieno ajankuvaus, vahvat naishahmot sekä jännittävästi etenevä juoni pitivät ainakin minut hyppysissään ja suosittelen kirjaa kaikille historiallisten romaanien ystäville.

Kirjan löydät Turun Kansallisen Kirjakaupan myymälöistä ja verkkokaupasta. (Saatavuus voi vaihdella myymälöissä ja verkkokaupassa.)

JG


Elena Ferrante: Loistava ystäväni (WSOY, 2016, suom. Helinä Kangas)

Posted on

20160711_174740

Loistava ystäväni on LOISTAVA kirja. Paras kirja, jonka olen tänä vuonna lukenut. Jos siis pidät lukuromaneista ja etkä tiedä mihin kirjaan tarttuisit seuraavaksi, lue tämä kirja. Piristävää on myöskin lukea joltakin muulta kielialueelta kuin englannista tai ruotsista tuleva kirja. Ferrante on siis italialainen kirjailija, joskin Ferrante on hänen salanimensä. Loistava ystäväni on avaus neliosaisesta sarjasta ja muut osat ovat jo ilmestyneet italiaksi.

Loistava ystäväni kertoo sodanjälkeistä Napolista sekä kahdesta ystävyksestä Elenasta ja Lilasta. Kirja on monitasoinen. Se kuvaa asioita sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla. Yksilön tasolla kuvataan tyttöjen ystävyyttä ja kasvamista aikuisiksi. Tytöt kilpailevat keskenään koulumenestyksessä ja kauneudessa. Luonteeltaan he ovat hyvin erilaisia, mutta ystävyyden side heidän välillään tuntuu voimakkaalta. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta kirjassa kuvataan Napolin tavallisen väestön kurjuutta ja alati läsnäolevaa väkivaltaa niin perheiden sisällä kuin ulkopuolellakin. Kirjassa kuvataan myös luokkaeroja, perheen kunniaa sekä Mafiaa, joka käyttää hyväkseen ihmisen hädänalaista asemaa.

Ferranten kirja Loistava ystäväni on jotenkin vähäeleinen kirja, jossa tuntuu että ei tapahdu paljoakaan, mutta silti tapahtuu paljon. Kirja jää myös kutkuttavasti kesken, joten jään innolla odottamaan jatko-osia.

Kiitos kustantajalle avostelukappaleesta.

Kirjan saat ostettua Turun Kansallisen Kirjakaupan verkkokaupasta tai suoraan myymälöistämme.

A-M S

 

 


Julie Murphy: Dumplin (Otava, 2016, suom. Peikko Pitkänen)

Posted on

ISOSTI TAI EI OLLENKAAN.

Kuva1817

Willowdean on 16-vuotias texasilainen tyttö, joka omien sanojensa mukaan on läski. Hän on kuitenkin itseensä täysin tyytyväinen (ainakin uskoo näin olevan), kunnes työpaikan hottis Bo kiinnostuu hänestä. Willowdean ei voi uskoa, että hänen ihastuksensa voisi myös olla häneen ihastunut, mutta antautuu silti Bon suudelmille aina uudelleen ja uudelleen kesän aikana.

Ongelmaksi nouseekin Willowdeanin itsetunto, joka aiheuttaa hänelle kammottavan olon jos Bo hyväilee hänen vartaloaan (hän siis koskee läskeihin!) tai Willowdean yrittää kuvitella heidän kulkevan julkisesti yhdessä (ihmisten katseet, kun läski ja hottis kulkevat yhdessä!). Willowdean siis päättää jättää Bon ja päätyy pian treffeille isokokoisen Mitchin kanssa. Mitch on selvästi ihastunut, mutta Willowdean ei voi unohtaa Bota. Tämä lopulta johtaa tietenkin ikävään tilanteeseen, mutta tuo Willowdeanin lähemmäs tietoisuutta siitä, mitä hän itse haluaa.

Willowdean on koko ikänsä ollut ylipainoinen. Tämä ei miellytä hänen äitiään, joka on nuorena laihtunut ja voittanut paikalliset Miss Teen Blue Bonnet-missikisat. Äiti on edelleen kantava voima kyseisissä kisoissa ja mahduttaa itsensä joka vuosi alkuperäiseen voittoasuunsa. Willowdeanin tukena ja turvana on ollut hänen äitinsä sisko Lucy, joka asui heidän kanssaan. Willowdeania ja Lucya yhdisti rakkaus Dolly Partoniin sekä lihavuus. Lucy oli todella lihava ja hän kuoli terveysongelmiin kun Willowdean oli 15.

Vaikka Lucy on poissa, onneksi Willowdeanilla on paras ystävänsä Ellie aina tukenaan. Tosin Ellie on lähiaikoina alkanut hengailla työpaikkansa laihojen tyttöjen kanssa, jotka eivät arvosta Willowdeania. Lopulta tilanne päätyy siihen, että Ellie ja Willowdean sanovat toisilleen asioita, joita kumpikaan ei halua kuulla ja ystävyys katkeaa. Willodean on siis tilanteessa, jossa rakas täti on poissa, paras ystävä ei puhu hänelle ja kaksi poikaa toivoo häneltä jotain, mitä hän ei osaa kummallekaan antaa.

Mikä siis on ratkaisu ongelmaan? No Willowdean kyllästyy ympärillään olevaan missikisahömpötykseen ja päättää ilmoittaa itsensä mukaan kisaan. Tästä seuraa kaikenlaista uutta ja ihmeellistä, kuten korkkareillakävelytreenit drag queenin opastuksella ja uusia yllättäviäkin ystäviä. Kun kisat ovat ohi, on kaikki taas hyvin, mutta mikään ei ole niin kuin ennen.

Jos rakastat koskettavaa, naurattavaa hömppää, jolla on syvempikin tarkoitus, tämä on sinun kirjasi. Kirja sopii erinomaisesti nuorille lukijoille, mutta myös vanhempi lukija saa tästä tarinasta varmasti paljon irti. Loistava kirja mihin vuodenaikaan tahansa; erinomainen vaikka ranta- tai mökkikaveriksi kesällä.

VN

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Kirjan saa tilattua Turun Kansallisen Kirjakaupan verkkokaupasta tai ostamalla suoraan myymälöistämme.


Roope Lipasti: Viimeiset polttarit (Atena, 2016)

Posted on

Kuva1754

”–Tarmo oli aina korrekti. Hän puhui kirjakieltä, eikä hänestä koskaan tiennyt, oliko hän tosissaan vai ei. Oli mahdollista, että hän oli maailman tylsin ihminen, mutta yhtä lailla oli mahdollista, että hän oli yksi maailman johtavia humoristeja.”

Kirja alkaa kahdeksan miehen kokoontuessa yhteen jo kymmenettä kertaa peräkkäin, juhlimaan Tarmon polttareita. Tarmo itse ei ole juhlijoiden mukana, vaan on ollut kuolleena jo useamman vuoden, Tarmoa ei kuitenkaan unohdeta. Juhlaa isännöi Tarmon veli Maija, jolla on järkyttävä uutinen kerrottavana vanhoille ystävilleen. Maijan vieraiksi saapuu Ruben (heikosti menestynyt kirjailija ja kyyninen humoristi), Matti (menestyvä lääkäri, joka vasta nyt kaipailee perhettä), Jaakko (satunnaisesti menestyvä diplomi-insinööri ja perheenisä), Vesa (vanhaan elämäänsä kyllästynyt ultrajuoksija), Mingus (muusikko), Joska (hyvännäköinen, mutta elämässään epäonnistunut raksamies), Tuomas (tuore isä) sekä ainoana naispuolisena juhlijana Elise.

”Elise oli tyytyväinen ja näytti siltä, että saattaisi nukahtaa uudestaan. Mingus haki tuubansa ja soitti tuutulaulun. Porukka yhtyi kaksiäänisesti mukaan. >>Juodaan viinaa>> kaikui Tuu tuu tupakkarullan sävelellä. Kun viimeinen säe loppui, Elise oli palannut keskeytyneille päiväunilleen.”

Lipasti antaa tarinan aikana vuorotellen puheenvuoron jokaiselle miehelle ja saamme keskittyä keski-ikäisen miehen elämän iloihin ja suruihin heidän mukanaan. Kaikki nyanssit elämän skaalalla käydään läpi kun miesten elämästä kaivetaan esiin monenlaisia tunteita; rakkaus vaimoon ja lapsiin, oman lapsen kaipuu, kiihkeä salasuhde nuoreen naiseen, katkeruus paremmin menestyneitä kohtaan, ystävien välistä järkähtämätöntä ja hiljaista kiintymystä sekä paljon muuta. Yleisenä teemana on oman elämän inventaari, vuorotellen katsotaan menneeseen ja tulevaan: mitä olisi voinut tehdä toisin, mitä toivottavasti vielä ehditään saavuttaa ennen kuin viimeinen hetki koittaa itse kullakin.

”Maija kuunteli kuorsausta teltan ulkopuolella. Hän ei malttanut mennä nukkumaan, hän halusi saada kiinni viimeiset hetket Tarmon polttareista ennen kuin ne leviäisivät taivaalle eikä niitä enää olisi.”

Suosittelen kirjaa kaikille humoristisen ja sympaattisen kerronnan ystäville. Viimeiset polttarit on erinomainen lomakirja, joka sisältää juuri sen verran vakavampaakin ainesta, että ei turruta lukijaa liikaa. Jokainen lukija löytää varmasti kirjasta hahmon, jonka ajatukset tuntuvat jotenkin tutuilta ja jonka kohtalo ehkä kolahtaa paremmin kuin muiden. Kirja kannattaa lukea vaikka jo sen vuoksi, että tietäisi miksi Maijaa kutsutaan Maijaksi ja mikä on hänen synkkä salaisuutensa ja mihin se lopulta johtaa.

VN

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta.

Kirjan saa tilattua Turun Kansallisen Kirjakaupan verkkokaupasta tai ostamalla suoraan myymälöistämme.


Mirja Karna: Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä (Basam Books/ Viisas elämä 2015)

Posted on

Etsitkö kesälukemista itsellesi? Mirja Karnan Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä sopii täydellisesti aurinkoiseen tai miksei sateiseenkin kesäpäivään. Sopivan kevyt nojatuolimatka, joka kuitenkin pudottelee lukijalle henkisiä pähkinöitä purtavaksi.

Tarina alkaa Valamon luostarista, johon Julia Bickwilke on tullut rauhoittumaan ja valmistautumaan tulevaan Santiago de Compostelan vaellukseensa. Julia on eronnut hollantilaisesta aviomiehestään ja valmistunut lastentarhaopettajaksi. Ennen töihin menoa, hän päättää lähteä vaellukselle etsimään tienviittaa elämälleen.

Kirjasta huokuu, että Mirja Karna on itse kävellyt Santiago de Compostelan. Vaelluksella elämä yksinkertaistuu. Elämä kietoutuu kävelemisen, syömisen, nukkumisen ja vaeltajaystävien kanssa rupattelun ympärille. Koska kirjan tapahtumat ovat pääasiassa itse vaelluksessa, on paikka paikoin vaarana puutuminen tarinaan. Mutta Karna onnistuu tästä haasteesta hyvin ripotellen pieniä juonenkäänteitä ja mielenkiintoisia persoonallisuuksia tarinaan, jolloin mielenkiinto pysyy lukijalla yllä. Näiden lisäksi Karna piirtää lukijan eteen kauniit ja aurinkoiset etelä-Ranskan maisemat.

Tarinaan tuo vielä jännitettä Julian jo Valamon luostarissa kohtaama ruskeasilmäinen kreikkalainen ortodoksimunkki. Mies, joka ärsyttää ja kiehtoo Juliaa yhtä aikaa. Miehen mielipiteet ovat Julian mielestä kuin jostain kahdentuhannen vuoden takaa ja saa hänen feministipuolensa kiehumaan raivosta. Mutta toisaalta Julia ei saa munkkia mielestään, vaikka tietääkin että suhteella ei todennäköisesti ole mitään tulevaisuutta, kiitos munkkien selibaattilupauksen. Mutta silti tämä mysteerinen mies ja hänen kuiskaamansa nimi Serafiina ei jätä Juliaa rauhaan…

Romaani oli miellyttävä lukukokemus, jossa yhdistyivät kauno- ja elämäntaitokirjallisuus. Julian mukana lukija voi pohdiskella omaa elämäänsä ja etsiä sille omia tienviittoja ilman, että täytyy lähteä vaeltamaan satoja kilometrejä.

Neljä valkoista koiraa Santiagon tiellä on Mirja Karnan esikoisteos. Hän pyörittää HappyHuman.fi -yritystä, joka tarjoaa kävelyretriittejä. Tämän lisäksi hän luo intuitiivista taidetta sekä luennoi kävelemisestä ja onnellisuudesta. Hän on itse kävellyt yli 3000 kilometrin matkan seitsemän kuukauden aikana Suomesta Fisterraan. Reitti kulki samoja polkuja pitkin kuin kirjan päähenkilö Juliankin.

”Tämä on minun elämäni, minun vaellukseni ja se etenee minun tavallani.”

Karna kuva

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta.

Kirjan saa tilattua Turun Kansallisen Kirjakaupan verkkokaupasta tai ostamalla suoraan myymälöistämme.

JG

 


David Duchovny: Pyhä lehmä (Like 2016, suom. Ilkka Salmenpohja)

Posted on

Paremmin näyttelijänä tunnetun David Duchovnyn teos Pyhä lehmä on hulvaton ja ajatuksia herättävä teos, joka sopii niin aikuiselle kuin nuorellekin lukijalle. Teos yllätti ainakin minut positiivisesti. Ensi alkuun ajatus romaanista, jossa päähenkilönä on lehmä, ei innostanut. Nyt olen kuitenkin iloinen, että kollegani suosituksesta tartuin kirjaan, koska kyseessä oli yksi hauskimpia lukukokemuksiani pitkään aikaan.

Oikea pyhä lehmä

Pyhän lehmän pääosassa on Elsie-lehmä, joka elelee huolettoman onnellista elämää maatilalla, kunnes yhtenä iltana hän tajuaa, mikä kohtalo lehmiä ja muita tilan eläimiä (koiria lukuun ottamatta) odottaa. Elsie huomaa sattumalta ollessaan yöllisellä karkumatkalla bestiksensä Malloryn kanssa isäntänperheen ikkunasta jotain todella järkyttävää. Sinistä valoa hohtava laatikko, jonka Elsie nimeää ”jumalankuvaksi”, sen verran haltioituneina ihmiset sitä tuijottavat. ”Jumalankuva” näyttää, miten lehmät teurastetaan, leikataan paloiksi, jauhetaan jauhelihaksi, syödään. Elsie pyörtyy järkytyksestä ja tajuaa samalla, että hänen äitinsä ei hylännytkään vapaaehtoisesti pientä tytärtään.

Toivuttuaan järkytyksestä Elsie päättää ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Hän saa selville, että Intiassa lehmä on pyhä eläin, joten hän päättää matkustaa sinne. Samassa navetassa asuva Jerry-possu aavistaa Elsien aikeet ja ilmoittaa haluavansa tulla mukaan. Myöskään Jerry ei halua lihoiksi ja on saanut selville, että Israel-nimisessä maassa ei syödä lainkaan possua. Niinpä hän päättää muuttaa Israeliin. Matkasuunnitelmat kantautuvat myös Tom-kalkkunan korviin. Tom on langanlaiha, koska hän ei halua olla pulska ja mehevä Kiitospäivän koittaessa. Tom saa selville, että hänellä on oma nimikkomaansa: Turkki (Turkey = kalkkuna) ja päättää lähteä sinne. Määränpäät selvillä ja älypuhelin varastettuna (Tom pystyy nokallaan näpyttelemään), kolmikko lähtee elämänsä seikkailuun.

Vaikka Pyhän lehmän voi lukea kepeänä aikuisten eläinsatuna, sisältää se hyviä havaintoja meistä ”ylivertaisista” ihmisistä. Kuten juuri sen, miten Elsie kuvittelee televisiota ”jumalankuvaksi”, koska lehmän mielestä ainoastaan jumalallisia asioita voidaan katsoa niin kunnioittavan hiljaisuuden vallassa. Myös ihmisten innokkuus selfien ottamiseen saa Elsieltä kritiikkiä:

”Jälkimmäisiä kuvia kutsutaan ”selfieiksi”. Ilmaus juontunee englannin kielen itsekkyyttä merkitsevästä sanasta, sillä vaikka ihmiset lähettelevät valokuvia toisilleen, he tuntuvat tekevän sen itsekkäistä syistä. On olemassa jopa iPhone-niminen puhelin, siis minä-puhelin! Minä minä minä!”

Myös ihmisten laihuudenihannointi ja pakkomielteinen suhtautuminen ruokaan ihmetyttää Elsietä:

”Ihmiset ovat omituisia. He ajattelevat ruokaa kaiken aikaa mutta tekevät parhaansa näyttääkseen sitä kuin eivät olisi koskaan ruokaa saaneetkaan.”

Pyhä lehmä on lyhyet luvut sisältävä hauska ja ihana kirja inhimillisistä eläimistä ja eläimellisistä ihmisistä. Se sopii niin aikuiselle kuin nuoremmallekin lukijalle. Jonkin verran kaksimielisiä juttuja kirja sisältää, että ehkä lapsille en tätä suosittelisi, vaikka ensi alkuun kirja hieman lastenkirjaa muistuttaakin. Kirja on täynnä populaarikulttuuriin liittyviä viittauksia, maailmanparannusta, lihateollisuuden ja lihansyönnin kritiikkiä, possu/lehmä/kalkkuna-huumoria, ystävyyttä, suvaitsevaisuutta, monenmoista elämänviisautta, hieman self helpiä (tyyliin: jokainen voi toteuttaa unelmansa, koskaan ei ole liian myöhäistä). Monessa kohtaa Elsie tykkää saarnata mutta sallittakoon se hänelle. Kyllä hän oikein viisaita puhuu:

”Olemme kaikki eläimiä, ja meillä jokaisella on oma paikkamme luontoäidin suuressa suunnitelmassa. Vain ihminen on rimpuillut erilleen olevaisen ketjusta  ja muista eläimistä, mistä on mielestäni koitunut suurta harmia ja surua sekä meille että hänelle itselleen.”

”Tiedän, että te ihmiset loukkaannutte, jos teitä kutsutaan eläimiksi, mutta te ette ansaitse tulla kutsutuksi niin ylväällä nimellä. Eläin voi tappaa elääkseen muttei koskaan elä tappaakseen.  Jos ihminen haluaa, että häntä kutsutaan jälleen eläimeksi, hänen pitää ansaita se kunnia!”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG


Wyld, Evie: Kaikki laulavat linnut (TAMMI 2016, Suom. Sari Karhulahti)

Posted on

”- – ja elämä on aina tällaista ja minä olen aina täällä.”

Näin päättyy Evie Wyldin romaani Kaikki laulavat linnut, joka on voittanut sekä EU:n kirjallisuuspalkinnon että Miles Franklin Award -palkinnon.

Romaani tarjoaa raikkaan ja yllättävän tavan kuvata yhden naisen selviytymistä maailmassa, joka ei häntä ymmärrä. Tarina on samaan aikaan kaunis ja ruma, hellä ja väkivaltainen. Se on ristiriitojen summa, aivan kuin elämä.

Wyld KLL
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Britannian rannikolle, jossa päähenkilö Jake asuu koiransa ja lampaidensa kanssa. Jake on kotoisin Australiasta ja myös sinne lukija pääsee matkustamaan, lukiessaan Jaken elämän vaiheista, hieman kerrallaan. Jaken kohtaamiset ihmisten kanssa ovat jokseenkin jäykkiä ja suhde vastakkaiseen sukupuoleen on ehkä hieman kieroutunut. Kirjassa hienoa on se, miten kirjan edetessä, ymmärrät päähenkilön toimia yhä paremmin.
Romaanin henkilöt eivät ole sitä mitä aluksi luulet. Aluksi hyväntahtoiseksi mieltämäsi henkilö ei ehkä sitä oikeastaan olekaan; selkeästi ikävän oloinen voikin osoittautua omalla tavallaan helläksi ja rakastavaksi. Luonnekuvaukset rakentuvat kirjan viimesivuille asti, sillä kirjalla on erikoinen tapa siirtyä ajassa edestakaisin luvusta toiseen. Mitä pitemmälle kirjassa pääset, sitä kauemmas menneisyyteen kurkistat.
Kirja esitellään trillerinä ja toki siinä on oma jännitysmomenttinsa. Jokin tappaa Jaken lampaita ja Jake näkee suuren tumman pedon kuljeskelevan lähimaastossa. Trilleriä tästä kirjasta ei kuitenkaan mielestäni saa, pääpaino on Jaken elämäntarinalla. Nämä kaksi asiaa kuitenkin kietoutuvat mielenkiintoisella tavalla yhteen ja ratkaisu jätetään lukijan pääteltäväksi. Uskotko ovia availeviin, lampaita tappaviin villipetoihin vai onko asialla synkän elämän luomat varjot ja ahdistunut ihmismieli?
Kaikki laulavat linnut saa lukijan ajattelemaan, arvailemaan ja analysoimaan. Se voi olla suorastaan ärsyttävääkin luettavaa, mutta huomaat silti jatkavasi lukemista. Jos kronologinen kerronta ei ole sinulle tärkeää tai kaipaat jotain hieman erilaista luettavaa, tässä sinulle kirja. Jos kaipaat kaukomaille, Wyldin kirja taitavasti kuljettaa sinut tuuliselle Britannian rannikkoalueen saarelle sekä kuumaan ja kuivaan Australiaan.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

VN


Rannela, Terhi: Frau (Karisto 2016)

Posted on

”Historiantutkimus on vasta viime vuosikymmeninä havahtunut huomaamaan, että suurmiesten takana on vaimoja ja lapsia.”

Frau

Kirjailija Terhi Rannela on kirjoittanut hienon romaanin yhdestä pahamaineisen suurmiehen vaimosta. Fraun pääosassa on Lina Manninen, joka oli toisen maailmansodan aikaan naimisissa Reinhard Heydrichin kanssa. Heydrich oli ensin natsi-Saksan keskusturvallisuusviraston päällikkö ja myöhemmin Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija. Heydrich tunnetaan myös nimellä Prahan teurastaja. Tarina alkaa vuodesta 1984, kun historioitsija Erich Richter saapuu haastattelemaan Linaa. Vaikka Richter oli tutkinut myös Heydrichia, koki hän Heydrichin vaimon huomattavasti kiinnostavampana persoonana. Lina olikin poikkeus, toisin kuin muut kansallissosialistien jälkeläiset, hän ei ollut koskaan pyytänyt anteeksi miehensä tekoja. Päinvastoin Lina puolusti miestään heti Richterille. Hän halusi Richterin kiinnittävän huomiota, että hänen miehensä alaisuudessa kansalaisten ruokakorttien annoskoot nousivat, hänen miehensä perusti soppakeittiöitä ja valvoi tarkemmin kuin edeltäjänsä mustan pörssin kauppaa. Kukaan maassa ei nähnyt Linan mukaan nälkää, kun hänen miehensä toimi käskynhaltijana.

Toisin kuin miehensä Lina oli ollut jo alta parikymppisenä innokas natsi-ideologian kannattaja. Lina kuvataan voimakastahtoiseksi naiseksi, jota monet SS-miehetkin pelkäsivät. Hän ei koristautunut kuin Magda Goebbels, vaan oli ulkopuolisten silmissä hyvin tavallisen naisen oloinen. Nainen, joka ei olettanut aina, että suuren kartanon palvelusväki olisi passannut häntä. Linasta piirtyy ristiriitainen kuva. Toisaalta hän oli äidillinen ja rakasti hoitaa ruusujaan. Toisaalta hän antoi tappokäskyjä ja huusi palvelusväelle, käskytti vartijoita ja kohteli kaltoin työvoimaa.

”Lina oli aina ollut nainen, josta oli puhuttu. Eikö sekin ollut saavutus? Useimmille Lina oli ollut liikaa, hänen äänensä, hänen kokonsa, hänen tahtonsa, mutta kenellekään ei liian vähän.”

Lina eli sodan aikana ylellistä elämää yli 30 huonetta käsittävässä kartanossaan lastensa kanssa. Sodan julmuus ja rumuus eivät ulottuneet muurien sisäpuolelle, jossa kartano puutarhan keskellä sijaitsi. Todellisuus iskikin vasten kasvoja vuonna 1942, kun Heydrich salamurhattiin Tšekin vastarintaliikkeen toimesta. Murhan jälkeen Hitler lupasi miljoonan kruunun arvoisen palkkion vihjeen antajalle, joka johtaa syyllisten kiinniottoon. Samalla hän määräsi, että jokainen salamurhaan osallistunut perheineen ammutaan.

Terhi Rannelan Frau on paras tänä vuonna lukemani kirja. Kirjassa edetään kahdella aikatasolla. Rannela kuvaa vuotta 1942 niin Linan kuin tavallisten tsekkiläistenkin näkökulmasta. Ollaan myös vuodessa 1984, jossa Richter yrittää parhaansa mukaan haastatella menneen loiston päivistä kiinni pitävää vanhaa rouvaa, Lina Mannista. Frau on romaani syyllisyydestä, katumuksesta ja toipumisesta. Se pohtii, kenen suru on suurempi suru, voiko pahantekijä myös surra, kenellä on oikeus suruunsa? Onko Lina oikeutettu suremaan aviomiestään, vaikka aviomies olikin tappaja? Rannela tuo hyvin myös esiin sodan mielivaltaisuuden. Sen, kuinka pieneltä vaikuttanut teko, voi johtaa kokonaisen kylän ja sen ihmisten tuhoamiseen. Vaikka kirjassa käsitelläänkin holokaustia, ei Rannela mässäile kuolemalla ja kurjuuskuvauksilla. Kieli on kaunista ja soljuvaa. Ihmisten kohtalot jäävät kummittelemaan. Mitä esimerkiksi tapahtui lopulta Samuelille? Joka ennen sotaa opetti kirjallisuutta ja rakasti Senecaa, mutta joutui sodassa kaivamaan joukkohautaa? Selvisikö hän?

Rannela pohtii Erichin välityksellä myös, onko Linan ja hänen miehensä ajatusmaailma ymmärrettävissä? Vai voidaanko ajatukset selittää ajan hengellä? Voiko ihminen vapaasti itse valita ajatusmaailmansa? Rannela päätyy toteamukseen, että ”ajattelulla oli rajat kuin taululla kehykset, vaikka ihminen luuli olevansa vapaa ja erityinen.”

”Kuinka hän voisi kertoa heille, että muisti oli kuin meri? Että se mikä oli kaikkein painavinta, putosi pohjaan. Merenpohja oli muistojen kalmisto.”

Jos Rannelan kirja vie mennessään, suosittelen tutustumaan myös kirjailijan työpäiväkirjaan, joka on luettavissa Kariston nettisivuilta.

http://karisto.fi/portal/suomi/kustannusliike/ajankohtaista?bid=220&vid=3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

JG


Nuotio, Eppu & Soininen, Pirkko: Nainen parvekkeella (Bazar 2016)

Posted on

Taidemaalari Albert Edelfelt, hänen mallinsa ja elämänkumppaninsa Virginie, portinvartijapariskunta Hortense ja Baptiste Mullins, nuori dokumentaristi Salome Virta, eläköitynyt virkamies A.S. Salomaa, hänen poikansa yrityskonsultti Tuomas, Tuomaksen ex-rakastajatar Giulia sekä mysteerinen ja hysteerinenkin taiteentutkija Maurice Dubuffet. Näin monimuotoisen joukon ympärille Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella -rikosromaani kietoutuu. Kaiken keskiössä on kuitenkin kirjan nimen mukaisesti Albert Edelfeltin vuonna 1884 maalaama taulu Nainen parvekkeella.

8867432 bukobject

(Lähde: https://www.bukowskis.com/fi/auctions/F169/75-albert-edelfelt-nainen-parvekkeella-la-parisienne)

Berliinissä asuva dokumentaristi Salome Virta haluaa tehdä dokumentin itselleen rakkaasta Nainen parvekkeella -taulusta, jota varten hän ottaa yhteyttä taulun omistajaan, Suomessa asuvaan A.S. Salomaahan. Aluksi Salomaa suhtautuu vastahakoisesti yhteydenottoihin, mutta kuultuaan Virralta, että Pariisissa olevalla taiteentutkijalla on hallussaan ennen näkemättömiä luonnoksia Edelfeltiltä, herää hänenkin kiinnostuksensa. Kun Salomaan poika Tuomas kuulee isänsä yhteistyöstä dokumentaristin kanssa, hän on vakuuttunut, että nainen vain hyväksikäyttää helppouskoista vanhusta. Kirjan edetessä on selvää, että joku hyväksikäyttää jotakuta, mutta ei ehkä niin kuin Tuomas asian kuvittelee. Tuomaksen elämää hankaloittaa myös ex-rakastajatar Giulia, joka ei noin vain hyväksykään suhteen päättymistä.

 Nainen parvekkeella

Kirjassa vuorotellaan kahdella aikatasolla, toisaalla ollaan vuodessa 2015, jossa Salome yrittää selvittää taulun ja luonnosten arvoitusta. Eli kuka on taulun mallina? Onko se Thérѐse vai onko hän sittenkin Albertin edellinen malli ja mahdollisten lasten äiti Virginie? Mitä Virginielle tapahtui? Entä mitä Virginien ja Albertin lapsille? Miksi luonnokset ovat olleet näin kauan piilossa? Mitä uutta luonnoksista selviää? Toisaalla ollaan vuodessa 1883, kun Albert Edelfelt elää Pariisissa yhdessä edellä mainitun mallinsa Virginien ja heidän mahdollisten yhteisten lastensa kanssa. Kirjan mielenkiintoisinta antia itselleni olikin Albertin ja Virginien tarina. Aikoinaan suorastaan ahmin taidehistorioitsija Anna Kortelaisen Virginie -teoksen. Kirjan tekijät ovatkin hyödyntäneet Kortelaisen asiantuntemusta kirjaa kirjoittaessaan.

Nainen parvekkeella on sujuvasti etenevä, yllättäviä käänteitä sisältävä mysteeri taulusta, naisen ja miehen sekä pojan ja isän välisistä suhteista.

”Ymmärrän hyvin, että kielipuolena on kurjaa oleskella Pariisissa, vaikka se onkin sentään – Pariisi. Kaupunki, jossa kauan sitten olin kovin onnellinen ja onneton samaan aikaan. Edelfeltiä Pariisi aina lohdutti. Ehkä sinäkin voisit kävellä parin korttelin päähän Luxembourgin puistoon ja unohtaa hetkeksi koko tämän seikkailun ja dokumenttisi. Käy ostamassa siitä alakerran leipomosta patonkia, sekatavarakaupasta viikunoita ja juustoa ja pullo punaviiniä. Mene sinne plataanipuun alle varjoon, levitä viltti allesi ja sulje silmäsi. Lepohetki voisi tehdä sinulle hyvää.”

Kiitos kustantajalle pyydetystä arvostelukappaleesta.

JG


Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus (Gummerus 2016, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)

Posted on

”Ihmisen suurin aarre on hänen oman sydämensä viisaus.”

Miten menestynyt newyorkilainen lakimies, joka katoaa kuin tuhka tuuleen eräänä arkisena aamuna ja sokealla burmalaisessa munkkiluostarissa asuvalla nuorukaisella on yhteistä? Ja kuka on salaperäinen Mi Mi? Näitä kysymyksiä pohtii Julia, joka on matkustanut Burmaan selvittämään lakimiehenä työskennelleen isänsä kohtaloa. Selvittäessään mitä isälle oikein tapahtui, Julia joutuu pohtimaan kysymystä, kuinka hyvin oikein tunnemme omat vanhempamme?

”Rakkaus tekee meistä kauniita.”Sydämenlyönneissä ikuisuus uusi

Sydämenlyönneissä ikuisuus on kertomus rakkaudesta ja sen kestävyydestä, riippumatta siitä montako tuhatta kilometriä tai useita vuosikymmeniä on kahden rakastavaisen välissä. Tarina alkaa Burmasta, jossa Julia on etsimässä neljä vuotta aiemmin kadonnutta isäänsä. Etsintä oli käynnistynyt hänen löytäessään vanhan rakkauskirjeen, jossa hänen isänsä kirjoittaa salaperäiselle Mi Mille. Burmassa Julia saa oppaakseen U Ban, miehen joka tietää hämmästyttävän paljon Juliasta, vaikka he eivät ole koskaan tavanneet, mutta mikä vielä mystisempää hän tuntuu tietävän myös Julian kadonneesta isästä.

”Tin Win oli selittänyt hänelle, ettei yksinomaan lukenut kirjoja vaan matkusti niiden kanssa, että ne veivät hänet muihin maihin ja tuntemattomille mantereille ja että niiden avulla hän oppi tuntemaan aina vain uusia ihmisiä, joista monista tuli hänen ystäviään.”

Tämän kirjan avulla matkustat taianomaiseen Burmaan, jossa Tin Winin johdatuksella saat kuulla miltä perhosten siiveniskut kuulostavat, kuinka Mi Min sydän sykkii mitä kauneimmin hänen rinnassaan ja ymmärtämään, että hiljaisuudessakin on ääniä, jos niitä maltaa keskittyä kuuntelemaan. Kirja johdattaa lukijansa burmalaiselle kuhisevalla torille, kosteaan ja kuumaan viidakkoon, istumaan kannon päälle ja katsomaan kaukaisuuteen. Kirjaa lukiessa tulikin mieleen Paulo Coelhon teokset elämänviisauksineen ja koskettavine elämänkohtaloineen.

”Maailma supistuu, menee aivan sijoiltaan, kun ihminen vihaa tai pelkää.”

Sydämenlyönneissä ikuisuus on saksalaisen Jan-Philipp Sendkerin esikoisromaani, joka on käännetty yli 20 kielelle. Ja tiedoksi kaikille, jotka kirjan lukevat: longyi on kahdesta kankaasta yhteen ommeltu vaate, jota sekä miehet että naiset käyttävät. Sendker on kirjoittanut tarinalle myös jatkoa A Well-Tempered Heart, joka jatkaa Julian tarinaa.

Elämä ei lopu kuolemaan, vaan kuolema on yksi vaihe elämää.”

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

JG